— Hyvä, hyvä, hyvä! puheli tulija laskien käsivarret ristiin rinnalleen ja tarkastellen kotinsa tavanomaista sisäkuvaa abbé Brigaudilla ja chevalier d'Harmentalilla kartutettuna. — Eipä äiti Denis haikaile! Bonifacen hän lähettää konttoriin eväinä leivänkannikka ja juustoviipale; hän sanoo nuorelle herralle: 'Mene, kultaseni, varo ylensyömistä', ja sillaikaa hän pitää kemuja ja kekkereitä! Onneksi tällä Boniface-poloisella on tarkka vainu. Hän taivaltaa Montmartre-katua, nuuskii tuulta ja tuumii: Mikä tuolta Rue du Temps-Perdun viidestä tuoksahtaakaan? Siilon hän lähtee kipittämään, ja tässä nyt ollaan!
Ja liittäen sanoihinsa toiminnan Boniface veti ovinurkasta pöydän ääreen tuolin, istuutuen abbé Brigaudin ja chevalierin väliin.
— Boniface, sanoi rouva Denis yrittäen omaksua ankaraa sävyä, — etkö näe, että täällä on vieraita?
— Vieraita? ihmetteli Boniface, ottaen pöydältä lautasen eteensä. — Ja mitkä ne vieraat ovat? Tekö isä Brigaud, vai herra Raoulko? Kas, eihän hän ole vieras, vaan meidän vuokralaisemme.
Ja siepaten läheltään kulhon, jota oli käytetty äskeiseen tarjoiluun, hän ryhtyi korvaamaan muiden saamaa etumatkaa.
— Hitto vieköön, rouva Denis, huomautti chevalier, — huomaan mielihyväkseni, että olenkin paljon pitemmällä kuin luulin, sillä minä en tiennyt, että minulla oli kunnia olla herra Bonifacen tuntema.
— Olisihan kumma, etten minä teitä tuntisi, sanoi asianajajan kirjuri, suu täynnä; — teillähän on minun huoneeni.
— Kas vain, rouva Denis, puheli d'Harmental. — Jätitte minut tietämättömäksi siitä, että minulla on ollut kunnia periä asuntoni tulevalta perheen päämieheltä? En enää ihmettele, että huoneeni on niin kodikkaaksi järjestetty. Siinä tuntee äidin huolenpidon.
— No, onko tuo nyt mitään! Mutta ystävänä voin antaa teille sen neuvon, ettette liiaksi katselisi ikkunasta.
— Miksi niin? kysyi d'Harmental.