— Kas, niin tosiaankin, haastoi Boniface yhä suorasukaisena, — neitien sisarteni! Eivätkö he muka siinä iässä voi kuunnella huomautuksiani, varsinkin Émilie, joka on kaksikymmentäkolme täyttänyt!

— Émilie on viaton kuin vastasyntynyt lapsi! vakuutti rouva Denis istuutuen paikoilleen.

— Viaton! Niin, usko sinä sitä, äitiseni, ja tule autuaaksi! Löysinhän minä meidän viattomamme kamarista varsin näpsän romaaninkin, kuulkaas, oikein paastokaudeksi varatun. Minä näytän sen teille, isä Brigaud, joka olette hänen rippi-isänsä. Saammepa nähdä, tekö olette antanut hänelle luvan valmistautua sen lueskelulla pääsiäisehtoolliselle.

— Vaikene, käski abbé, — Näethän, mitä mielipahaa tuotat äidillesi!

Rouva Denis oli tosiaan joutumassa pahoinvointiseksi, tukehtumaisillaan siitä häpeästä, että hänen tytärtensä maineelle näin halventava kohtaus sattui sen nuoren miehen kuullen, johon hän kenties jo äitien tavoin oli iskenyt silmänsä.

Miehet eivät usko mihinkään sen vähemmin kuin naisten pyörtymyksiin, eikä silti mikään helpommin pyydystä heitä. Ja uskoipa hän muuten tai ei, d'Harmental oli liiaksi seuramies ollakseen sellaisissa olosuhteissa osoittamatta harrastusta emäntäänsä kohtaan. Hän syöksähti rouvaa kohti käsivarret levällään, ja siitä oli tuloksena, että onneton äiti tukikohdan nähdessään heti suistui tarjotulle tuelle ja hervahduttaen päänsä taaksepäin pyörtyi chevalierin käsivarsille.

— Abbé, sanoi d'Harmental, herra Bonifacen käyttäessä tilaisuutta kaikkien pöydälle jääneiden namusien sullomiseen taskuihinsa, — abbé, työntäkää tähän nojatuoli!

Abbé teki pyydetyn palveluksen levollisen verkkaisesti kuin ainakin mies, joka on tottunut tällaisiin tapauksiin ja tietää olla nuoletta seurauksista. Rouva Denis sovitettiin nojatuoliin istumaan, d'Harmental piteli hänen nenänsä edessä hajusuoloja, ja abbé Brigaud naputteli kämmenpohjia. Mutta tästä touhusta huolimatta ei rouva Denis näyttänyt mitenkään taipuvaiselta tointumaan. Yhtäkkiä ja aivan aavistamattomasti hän kiljahtaen poukkosi seisaalle kuin joustimen ponnahduttamana. D'Harmental luuli hermokohtauksen seuranneen voipumusta; hän tosiaan pelästyi, sillä nais-paran kirkaisussa oli niin todellisen hätääntynyt sävy.

— Ei mitään, ei mitään! tyynnytti Boniface. — Minä vain kaadoin hänen niskaansa veden, joka oli jäänyt karahviin. Se palauttaa hänet kuntoon. Näettehän, että hän ei enää tiennyt miten toipua. No, mitä nyt? jatkoi armoton nuorukainen nähdessään rouva Denisin katselevan häntä hurjistuneesti. — Minä se olen. Eikö äiti kulta enää tunne pikku Bonifaceaan, joka rakastaa sinua niin suuresti?

— Madame, virkkoi d'Harmental hämillään tilanteesta, — olen peräti pahoillani kaikesta tapahtuneesta.