Sattuma saattaa harvinaisuutena tuottaa vähäpätöisellekin isälle viehättävän tyttären. Välttämättömyys voi naittaa nuoren ja kauniin naisen vanhalle ja alhaissyntyiselle miehelle. Mutta ainoastaan rakkaus tai voitonpyyntö saa syntymään sellaisia säännöttömiä suhteita kuin oletettiin neljännen kerroksen neidin ja pengermän porvarin yhteiselämäksi. Noiden kahden niin täydellisesti vastakkaisen ihmisen kesken ei voinut vallita rakkaus ja vielä vähemmin saattoi sitä suhdetta johtaa voitonpyynnistä, sillä joskaan heidän elintasonsa ei painunut kurjuuteen asti, ei se varmastikaan kohonnut keskinkertaista korkeammalle.
D'Harmental siis uskoi, että Bathildea ei voinut sanoa tyttärekseen eikä vaimokseen tai jalkavaimokseen tuo kamala naapuri, jonka pelkkä näkeminen oli siihen asti riittänyt niin kummalliseksi vastavaikutukseksi chevalierin orastavalle rakkaudelle. Ellei neito siis ollut yksikään noista kolmesta, niin Bathilden syntyperään liittyi jokin salaisuus, ja jos siihen kerran liittyi salaisuus, ei Bathilde ollutkaan se, mikä hän näytti olevan.
Tällöin kaikki selvisi, tuo ylimyksellinen kauneus, viehättävä sulous, erinomainen kasvatus menettivät arvoituksellisuutensa. Bathilde kuului yläpuolelle sen aseman, jossa hänen täytyi pakosta olla. Neidon kohtalossa oli tapahtunut sellainen muutos, jotka ovat yksilölle samaa kuin maanjäristykset kaupungeille. Hänen elämässään oli jokin luhistunut, pakottaen hänet laskeutumaan siihen alempaan piiriin, jossa hän nyt vietti päiviään, ja hän oli kuin tuollainen alassyösty enkeli, joiden täytyy jonkun aikaa elää ihmiselämää, vain odotellen kunnes Jumala palauttaa heille siivet taivaaseen nousemiseksi.
Chevalier saattoi niin ollen oman arvonsa tuntoa menettämättä rakastua Bathildeen. Sydämen joutuessa vastatusten ylpeyden kanssa sillä on oivallisia apukeinoja korskean vihollisensa eksyttämiseksi. Silloin kun Bathildella oli nimi, oli hänellä luokkansa, eikä hän voinut siirtyä siitä Popiliuksen[79] kehästä, jonka hänen ympärilleen perhe piirsi. Mutta nimettömänä ja perheettömänä ollessaan hän saattoi ympäröivästä yöstä vapautua sädehtivään kirkkauteen, ja niin ollen ei mikään enää pidätellyt rakastavan miehen mielikuvitusta kohottamasta häntä toiveissaan sellaiselle tasolle, jota neito itse ei olisi rohjennut edes katseellaan tavoittaa. Niinpä d'Harmental ei suinkaan ottanut varteen neuvoa, jonka nuori herra Boniface oli hänelle niin ystävällisesti antanut, vaan kamariinsa päästyään meni suoraa päätä vilkaisemaan ikkunastaan, millä kannalla naapurin ikkuna oli. Se oli selkosen selällään. Jos chevalierille olisi viikko sitten sanottu, että niin yksinkertainen ilmiö kuin avattu ikkuna voisi saattaa hänen sydämensä pamppailemaan, olisi hän varmaan makeasti nauranut tällaiselle olettamukselle. Kuitenkin oli asian laita näin, sillä hän painoi hetkiseksi käden povelleen kuin pitkällisen painostuksen jälkeen hengähtävä ja nojasi sitten toisella kädellään seinään ja katseli verhon kulmauksesta tyttöä hänen näkemättään. Hän pelkäsi toisen muutoin säikkyvän kuten eilenkin tästä itsepintaisesta tarkkailusta, jonka syyksi hän saattoi olettaa yksistään uteliaisuuden.
Hetken kuluttua d'Harmental huomasi, että kamarin täytyi olla tyhjillään, sillä toimekas ja nopsajalkainen neito olisi varmasti jo moneenkin kertaan liikkunut hänen näkyvissään, jollei hän olisi ollut poissa. Silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa ja hänen otaksumansa sai täyden vahvistuksen. Oli helppokin havaita, että vanhan apuvaimon järjestelevä käsi oli siistinyt huoneessa, sillä klavesini oli tarkoin ummistettu, tavallisesti levällään olleet nuottivihot oli koottu yhdeksi pinoksi, kukkuranaan muutamia kirjansidoksia, jotka kokonsa pienentymisen mukaisesti ladottuina olivat pyramidin huippuna, ja uhkea pitsipöytäliina, joka oli huolellisesti laskostettu keskeltä tuolin selkänojalle, riippui suorassa tuolin kumpaisellekin puolelle.
Varma lisävahvistuskin ilmeni tälle päätelmälle tuotapikaa, sillä ikkunan avaamisen aiheuttamaa narahdusta seurasi vinttikoiran sorean pään kohoaminen. Korvat aina vaanivina ja täydesti ansaiten valtiattarensa luottamuksen tämä kodin vartija oli havahtunut ja katsoi pieluksellaan nousten, kuka tungettelija oli häirinnyt sen unta.
Pengermäporvarin varomattoman basson ja Bonifacen pitkällisen äkäännyksen ansiosta chevalier tiesi jo kaksi hyvin tärkeätä seikkaa. Hänen naapurinsa oli ristitty Bathildeksi, jollainen sävyisä ja kaunissointuinen nimi oli kerrassaan sovelias viehkeälle ja hienopiirteiselle neidolle, ja että vinttikoira oli Mirza, ja sekin nimi kuulosti hänestä koirarodun ylimystöä edustavalta.
Ei sovi vähäksyä mitään varustuksen valtausaikeissa. Pieninkin paikallisseikkojen tuntemus on usein tehokkaampi kuin pelottavimmatkaan sotakojeet. D'Harmental päätti aloittaa laittautumalla väleihin vinttikoiran kanssa, ja antaen äänelleen mahdollisimman vienon ja hyväilevän soinnun hän kutsui: "Mirza!"
Mirza, joka oli mukavasti ojentautunut pielukselleen, nosti vilkkaasti päänsä, ja sen hämmästyneestä ilmeestä ei voinut erehtyä. Täytyihän tuntua nopsaälyisestä pikkueläimestä kovin kummalliselta, että ventovieras mies otti äkkipäätä puhutellakseen sitä ristimänimeltä. Se katseli häntä levottomilla silmillään, jotka puolihämyssä tuikkivat kuin kiiltokivet, ja etukäpälillään kuopien päästi kumean äännähdyksen, joka saattoi käydä murahduksesta.
D'Harmental muisteli, miten markiisi d'Uxelles oli kesyttänyt mademoiselle Choinin spanielin, joka oli paljon äkäisempi kuin mitkään maailman vinttikoirat. Sen olivat saaneet aikaan käristetyt kaniininpäät, ja tästä hienosta huomaavaisuudesta oli hänelle koitunut palkkioksi Ranskan marskin sauva. Hän ei niin ollen pitänyt mahdottomana, että samantapainen viekoittelu muuttaisi lempeämmäksi sen vastaanoton, jonka Mirza-neiti oli suonut hänen lähentelylleen, ja astui sokeriastiaansa kohti hyräillen: