»Hyvät herrat, toivoakseni ette lähde suutelematta kättäni?»
Molemmat henkivartijat lähestyivät samassa järjestyksessä; missä olivat maininneet omaistensa nimet ja osoitteet, de Malden ensin, sitten de Valory.
Charny lähestyi viimeisenä. Kuningattaren käsi värisi, kun hän odotti suudelmaa, jonka takia hän varmaankin oli tarjonnut molemmat edelliset.
Mutta tuskin kreivin huulet koskettivat tuota kaunista kättä, kun hänestä tuntui — hän muisti Andréen kirjeen, joka oli hänen povellaan — että oli pyhänhäväistystä koskettaa huulillaan kuningattaren kättä.
Marie-Antoinettelta pääsi huoahdus, joka muistutti voihkaisua. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut selvemmin kuin tästä suudelmasta, mikä kuilu oli päivä päivältä, tunti toiselta, voisi sanoa minuutti minuutilta, avautumassa hänen ja hänen rakastajansa välille.
Seuraavana aamuna, lähdön hetkellä, herrat de Latour-Maubourg ja Barnave, jotka varmaankaan eivät tienneet, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut kuninkaan ja hänen kolmen upseerinsa välillä, uudistivat ehdotuksensa, että nuoret miehet pukeutuisivat kansalliskaartilaisiksi. Mutta nämä kieltäytyivät ja sanoivat, että heidän paikkansa oli kuninkaan vaunujen etuistuimella ja etteivät he halunneet pitää muuta pukua kuin minkä kuningas oli heille määrännyt.
Silloin Barnave käski kiinnittää laudan etuistuimen kummallekin puolelle, jotta kaksi sotamiestä voisi sillä laudalla seisten suojella, mikäli mahdollista, näitä kuninkaan itsepintaisia palvelijoita.
Kello kymmenen aamupäivällä lähdettiin Meauxista. Oltiin tulossa
Pariisiin, josta oli oltu poissa viisi päivää.
Viisi päivää! Mikä täyttämätön kuilu oli auennut näinä viitenä päivänä?
Meauxista oli tuskin ehditty viiden kilometrin päähän, kun saattue muuttui entistäkin uhkaavammaksi.