Pariisin lähitienoon koko asujamisto oli liikkeellä. Barnave oli käskenyt hevosmiesten ajaa ravia, mutta Clayen kansalliskaarti sulki tien ja pani pistimet tanaan.
Olisi ollut varomatonta yrittää murtautua tuon rivistön halki. Kuningatarkin tajusi vaaran. Hän rukoili kansanedustajia olemaan tekemättä mitään, mikä yllyttäisi tätä kansan vihaa, sitä hirveää rajumyrskyä, jonka tohina jo kuului ja jonka itsekukin tunsi lähestyvän.
Tungos oli pian niin tiukka, että hevosten oli työlästä edetä käymäjalkaa.
Milloinkaan ei ollut vallinnut sellainen helle; ei hengitetty ilmaa, vaan tulta.
Rahvaan julkea uteliaisuus vainosi kuningasta ja kuningatarta vaunujen nurkkiin asti, jonne he olivat paenneet.
Miehiä nousi vaunujen astinlaudalle, he tunkivat päänsä ikkunoista sisälle, toisia kiipesi ajoneuvojen katolle, toisia riippui sen takana, eräät kapusivat hevosten selkään.
Oli sula ihme, ettei Charnyta ja hänen tovereitaan surmattu pariinkymmeneen kertaan.
Molemmat sotamiehet eivät voineet torjua kaikkia iskuja, he rukoilivat, he vetosivat kansalliskokouksen nimeen, mutta heidän äänensä hukkui hälinään, meluun ja huutoihin.
Etujoukkona marssi yli kaksituhatta miestä, perässä kulki enemmän kuin neljätuhatta.
Molemmilla sivuilla vyöryi ihmisvirta, joka sakeni lakkaamatta.