»Ah, hyvä herra», huudahti kuningatar, »teille on varmaankin sanottu, kuinka levoton olen ollut takianne ja että olen tiedustellut teitä kaikkialta».
»Niin, madame», sanoi Charny ja kumarsi, »mutta uskokaa minua, en minäkään astunut huoneeseeni, ennenkuin olin hovinaisiltanne kuullut, että olitte hyvässä turvassa».
»Te saatte kuulemma kiittää pelastuksestanne herroja Pétionia ja Barnavea. Onko se totta ja joudunko minä uuteen kiitollisuudenvelkaan viime mainitulle?»
»Se on totta, madame, ja minä olen herra Barnavelle kaksin kertaisessa kiitollisuudenvelassa, sillä hän ei halunnut jättää minua, ennenkuin olin huoneessani; hän suvaitsi tällöin mainita, että te olitte ajatellut minua matkalla.»
»Teitä, kreivi? Entä millä tavalla'»
»Mainitsemalla kuninkaalle, että teidän entinen ystävättärenne oli varmaankin syvästi huolissaan minun viipymiseni johdosta. Minä puolestani en usko, kuten te, madame, sen levottomuuden syvyyteen, mutta…»
Hän vaikeni, sillä hän oli huomaavinaan, että kuningatar kävi entistäänkin kalpeammaksi.
»Mutta…?» toisti kuningatar.
»Mutta», jatkoi Charny, »hyväksymättä mitenkään kaikessa laajuudessaan teidän majesteettinne minulle tarjoamaa lomaa, arvelen silti, että nyt, kun olen vakuutettu kuninkaan turvallisuudesta ja teidänkin, madame, sekä korkeitten lapsienne, on paikallaan minun viedä uutiset henkilökohtaisesti rouva kreivitär de Charnylle».
Kuningatar painoi vasemman käden sydämelleen, ikäänkuin olisi tahtonut saada varmuuden, ettei sydän herennyt sykkimästä moisesta iskusta, ja sanoi äänellä, joka oli tukehtua hänen kurkkunsa kuivuuteen: