»Se on enemmän kuin kohtuullista, herra kreivi. Mutta minä haluan kysyä, miksi olette odottanut näin kauan, ennenkuin täytätte sen velvollisuutenne.»
»Kuningatar unohtaa, että olen antanut teille kunniasanani, etten tapaa kreivitärtä luvattanne.»
»Ja sitä lupaa olette nyt tullut pyytämään?»
»Niin, madame», vastasi Charny, »ja minä rukoilen teidän majesteettianne suomaan sen minulle.»
»Ja vaikkette sitä saisikaan, te lähtisitte kuitenkin, niin polttava on teissä halu tavata rouva de Charny, eikö niin?»
»Kuningatar on minun nähdäkseni nyt kohtuuton», sanoi Charny. »Pariisista lähtiessäni luulin joutuvani pitkälle matkalle, ehkä ainiaaksi pois pääkaupungista. Matkalla tein kaikki, mitä ihminen suinkin voi, jotta se matka onnistuisi. Ei ole minun vikani, kuten teidän majesteettinne muistanee, etten minä veljeni lailla joutunut uhraamaan henkeäni Varennesissa tai ettei minua herra de Dampierren-lailla revitty palasiksi matkalla tai Tuileriein puutarhassa… Jos minulle olisi suotu ilo opastaa teidän majesteettinne rajan tuolle puolelle tai kunnia kuolla puolestanne, olisin mennyt maanpakoon tai kuollut tapaamatta enää kreivitärtä. Mutta minä toistan, mitä jo olen sanonut teidän majesteetillenne: Pariisiin palattuani minä en voi osoittaa välinpitämättömyyttä naiselle, jolla on minun nimeni — ja te tiedätte, madame, että hän on sen nimen arvoinen! — enkä olla viemättä hänelle tietoja itsestäni, varsinkaan kun veljeni Isidor ei enää ole välittäjänäni… Muuten, mikäli herra Barnave ei ole erehtynyt, se oli vielä toissa päivänä teidän majesteettinnekin mielipide.»
Kuningattaren käsivarsi luisui nojatuolin käsipuulle ja seuraten koko ruumiillaan tätä liikettä, joka työnsi häntä Charnyta kohden, hän sanoi:
»Te rakastatte siis syvästi vaimoanne, herra kreivi, koska voitte noin kylmästi aiheuttaa minulle tällaisen tuskan?»
»Madame», vastasi Charny, »kohta kuusi vuotta sitten te itse — hetkellä, jolloin minä sitä en ajatellut, koska minulle oli maan päällä vain yksi nainen ja tämän naisen Jumala oli pannut niin korkealle, etten minä voinut häntä tavoittaa — kuusi vuotta sitten te itse naititte minut neiti Andrée de Taverneylle ja tyrkytitte hänet minulle vaimoksi. Kuuden vuoden aikana minun käteni ei ole kahtakaan kertaa koskettanut hänen kättänsä pakottavatta syyttä, en ole häntä kymmentäkään kertaa puhutellut eikä kymmentäkään kertaa katseemme ole yhtynyt. Koko minun elämäni on ollut täynnä toista rakkautta, täynnä tuhansia huolia, tuhansia puuhia, tuhansia taisteluja, jotka ovat oleellisia miehen elämälle. Olen elänyt hovissa, taivaltanut pitkiä matkoja, punonut kuninkaan minulle uskomasta langasta sitä jättiläishanketta, jonka kohtalo nyt on purkanut hajalle. Minä en ole laskenut päiviä, en kuukausia, en vuosia. Aika on kulunut sitäkin nopeammin, kun olen askarrellut niissä sydämen tunteissa, niissä toimissa, niissä salahankkeissa, joista juuri mainitsin. Mutta niin ei ole ollut laita kreivitär de Charnyn, madame. Siitä lähtien kun hän surukseen joutui jättämään teidät varmaankin senvuoksi, että hän onnettomuudekseen oli pahoittanut mielenne, hän on elänyt yksin, eristettynä, tuomittuna asumaan Cop-Héron-kadun paviljongissa. Hän on nurkumatta hyväksynyt tämän yksinäisen, eristetyn, hylätyn elämäntavan, sillä — sydän vailla rakkautta — hän ei ole kaivannut samaa hellyyttä kuin muut naiset. Mutta sensijaan hän ei kenties ole nurkumatta hyväksynyt minun välinpitämättömyyttäni, joka on unohtanut alkeellisimmatkin velvollisuudet, rahvaanomaisimmatkin sovinnaistavat.»
»Oh, hyvä Jumala, te olette, herra kreivi, tosiaankin syvästi huolissanne siitä, mitä rouva de Charny ajattelee tai ei ajattele, tapaako hän teidät vai eikö tapaa! Ennenkuin noin huolestutte, olisi hyvä tietää, onko hän ajatellut teitä lähtönne hetkellä ja ajatteleeko hän teitä paluunne hetkellä?»