»Mitä tämä merkitsee?» mutisi hän.
»Andrée», vastasi Charny hellimmällä äänellään, »se merkitsee, että minä rakastan teitä!»
Andrée painoi käden sydämelleen ja parahti.
Sitten hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin teräsjousi olisi työntänyt hänen jalkojaan, ja piteli ohimoltaan molemmin käsin.
»Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!» saneli hän. »Se on mahdotonta!»
»Sanokaa olevan mahdotonta, että te rakastatte minua, Andrée, mutta älkää sanoko olevan mahdotonta, että minä rakastan teitä.»
Andrée loi Charnyyn tutkivan silmäyksen kuin varmentuakseen, että tämä puhui totta. Kreivin suuret, tummat silmät sanoivat samaa, mitä hänen suunsa oli lausunut.
Andrée, joka olisi voinut epäillä sanoja, ei voinut erehtyä tuosta katseesta.
»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala», jupisi hän, »onko maailmassa minua onnettomampaa naista!»
»Andrée», jatkoi Charny, »sanokaa, että rakastatte minua, tai ellette sano rakastavanne, sanokaa edes, ettette vihaa!»