»Minäkö vihaisin teitä!» huudahti Andrée.
Ja hänen tyynissä, kuultavissa, puhtaissa silmissään välähti kaksinkertainen salama.
»Oh, herra, olette ihan väärässä, jos pidätte vihana tunnetta, jonka minussa olette herättänyt.»
»Mutta ellei se ole vihaa eikä rakkautta, mitä se siis on, Andrée?»
»Se ei ole rakkautta, sillä minun ei ole sallittu teitä rakastaa. Ettekö kuullut minun äsken vaikeroivan Jumalalle, että minä olen maailman onnettomin nainen?»
»Entä miksi teillä ei olisi oikeutta rakastaa minua, koska minä rakastan teitä, Andrée, kaikesta sydämestäni?»
»Oh, sitä en halua, en voi, en uskalla teille ilmaista», vastasi Andrée käsiään väännellen.
»Mutta», virkkoi Charny yhä hellemmällä äänellä, »jos sen, mitä ette halua, ette voi ettekä uskalla sanoa, joku toinen on minulle ilmaissut?»
Andrée laski molemmat kätensä Charnyn olkapäille.
»Mitä?» kuului hänen kauhistunut huudahduksensa.