»Siitä päivästä alkaen, jolloin minut näit, kuusi vuotta, oi sinä pyhimys! Voinko sinua milloinkaan rakastaa kyllin syvästi, jotta unohtaisit, mitä olet saanut kärsiä?»
»Hyvä jumala», jupisi Andrée onneensa pakahtumaisillaan, »jos tämä on unta, salli, etten milloinkaan herää tai että kuolen herätessäni…!»
Ja unohtakaamme nyt onnelliset ja siirtykäämme niihin, jotka kärsivät, taistelevat tai vihaavat, ja kenties heidän paha kohtalonsa heidät unohtaa niinkuin mekin.
XIII
Vähän varjoa auringon jälkeen
Heinäkuun 16 päivänä 1791, siis vähän aikaa vastikään kertomiemme tapahtumien jälkeen, oli kaksi uutta henkilöä, joita emme ole vielä esitelleet lukijoille, koska haluamme esitellä heidät oikealla hetkellä, kirjoituspuuhassa saman pöydän ääressä pienessä salongissa, joka oli Guénégaud-kadun varrella sijaitsevan Britannique-hotellin kolmannessa kerroksessa.
Tämän pikku salongin toisesta ovesta pääsi vaatimattomaan ruokasaliin, joka oli kalustettu vuokrahotellien huoneitten tapaan, ja toisesta ovesta makuusuojaan, minne oli sovitettu parisängyt.
Nämä kaksi kirjoittajaa olivat eri sukupuolta. Kumpikin ansaitsee erikoisen maininnan.
Mies näytti kuusikymmenvuotiaalta, ehkä hieman nuoremmalta. Hän oli pitkä ja laiha. Hän näytti sekä vakavalta että intohimoiselta. Hänen kasvojensa suorat viivat ilmaisivat tyyntä ja vakaisaa ajattelijaa, jossa jäykkä ja selkeä äly hallitsi mielikuvituksen voimaa.
Nainen näytti kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden vanhalta, vaikka hän oli jo täyttänyt kuusineljättä. Hipiän helakasta väristä, kasvojen voimakkaasta verevyydestä oli helppo nähdä hänen olevan syntyperällään rahvaan lapsen. Hänellä oli kauniit silmät, joiden epämääräinen väri vivahti harmaaseen, vihreään ja siniseen, lempeät ja lujat silmät, iso suu, jota koristivat raikkaat huulet ja valkoiset hampaat, lyhyt leuka ja pystynenä, kauniit, vaikka hieman kovat kädet, komea, joustava, täyteläinen vartalo, kaunis kaula ja syrakusalaisen Venuksen lanteet.