Rautasuu on toki suorasukaisempi: ei tekopyhyyttä, ei kaksimielisiä sanoja, ei kavaluutta. Sen toimittaja oli Bonneville, vilpitön, rohkea, nuori Bonneville, hullu intoilija, joka samoili rahvaanomaisissa piireissä eikä milloinkaan eksynyt isoisten pariin. Rautasuuta toimitettiin Ancienne-Comédie-kadun varrella, lähellä Odéonia, parin askelen päässä kordelieri-kerhosta.
Hän kirjoitti:
»Valasta on pyyhitty pois inhoittava sana kuningas. Ei enää kuninkaita, ei enää ihmissyöjiä! Tähän mennessä on usein vaihdettu nimeä, mutta itse asia on säilytetty. Ei hallitsijaa, ei diktaattoria, ei protektoria, ei Orleansia, ei Lafayettea! Minä en pidä siitä Philippe Orleansin pojasta, joka juuri tänään menee vahtivuorolleen Tuilerieihin, enkä hänen isästään, jota ei milloinkaan nähdä kansalliskokouksessa ja jonka alati näkee Feuillant-pengermän portilla. Tarvitseeko kansan alati olla holhottavana? Departementtimme kokoontukoot ja julistakoot, etteivät ne halua tyranneja, ei monarkkeja, ei protektoria, ei hallitsijaa eikä kuninkaan varjoja, jotka ovat kansan asialle yhtä vaarallisia kuin sen kirotun puun, bohon-upasin, jonka varjo on kuolettava.
Mutta ei riitä sanoa: 'Tasavalta.' Venetsiakin oli tasavalta. Tarvitaan kansallista kokoomusta, tarvitaan kansallista hallitusta. Kerätkää kansa auringon eteen, julistakaa, että vain laki yksin on hallitsija. Vannokaa, että sen yksin tulee hallita. Ei ole vapauden ystävä, joka ei sitä valaa vanno.»
Camille Desmoulins puolestaan nousi tuolille Palais-Royalissa, toisin sanoin kaunopuheisten purkaustansa tavanomaiselle näyttämölle, ja lausui:
»Hyvät herrat, olisi onnetonta, jos se katala mies tuotaisiin meille takaisin. Mitä hänelle nyt teemme? Tersiteen lailla hän tulisi vuodattamaan niitä hereitä kyyneliä, joista Homeros puhuu. Jos hänet tuodaan takaisin, niin ehdotan, että hänet pannaan kansan naurettavaksi kolmeksi päiväksi, punainen nenäliina päässä, ja että hänet sitten viedään sopivin päivämatkoin rajan taakse.»
On myönnettävä, ettei tämän hirveän lapsen, Camille Desmoulinsin, ehdotus ollut kaikkein hulluimpia.
Ja vielä yksi sana, joka kuvasi aika hyvin yleistä mielialaa. Sen lausui Dumont, muuan Englannissa asuva geneveläinen, jota siis ei voi epäillä puolueellisuudesta Ranskaa kohtaan.
»Kansan näytti vallanneen tavaton viisaus. On jouduttu pahaan pulaan, sanoi se iloisesti. Mutta jos kuningas meidät jättää, kansa jää. Kansa voi olla kuninkaatta, mutta kuningas ei kansatta.»
Kuten huomaamme, ei sanaa tasavalta lausunut kukaan muu kuin Bonneville. Ei Brissot, ei Danton, ei Robespierre, ei edes Petion uskaltanut lausua sitä sanaa. Se kauhistutti kordeliereja, närkästytti jakobiineja.