Heinäkuun 13 päivänä Robespierre huudahti puhujalavalta: »Minä en ole tasavaltalainen enkä monarkisti.»
Jos Robespierre olisi pantu muuria vasten, olisi hänen ollut vaikea sanoa, mitä hän oli.
Kaikki olivat miltei samassa asemassa, paitsi Bonneville ja se nainen, joka miestänsä vastapäätä jäljensi muuatta vastalausetta Guénégaud-kadun varrella olevan hotellin kolmannessa kerroksessa.
Kesäkuun 22 päivänä, kuninkaan paon jälkeisenä päivänä, hän kirjoitti:
»Tasavallan tunne, närkästys Ludvig XVI:ta kohtaan, viha kuninkaita
kohtaan, huokuvat täällä kaikissa rinnoissa.»
Tasavallan tunne siis asuu sydämissä, mutta itse sana kuuluu vain harvojen suusta.
Kansalliskokous varsinkin vihaa sitä sanaa.
Kansalliskokousten suuri onnettomuus on, että ne pysähtyvät alati hetkeen, jolloin ne valitaan, ne eivät ota lukuun kehitystä, eivät kulje maan käsityskannan mukana, eivät seuraa kansaa sinne, minne se menee, ja väittävät silti jatkuvasti edustavansa kansaa.
Kansalliskokous lausui: »Ranskan tavat eivät ole tasavaltalaiset.» Kansalliskokous otteli herra de la Palissen kanssa ja käsittääksemme voitti kuulun puhujan totuuksien voimalla. Kuka oli muokannut Ranskan tavat tasavaltalaisiksi? Yksinvaltako? Ei, yksinvalta ei ollut sellainen hölmö. Yksinvalta tarvitsee tottelevaisuutta, orjuutta ja turmelusta ja se muokkaa tavat otollisiksi turmelukseen, orjuuteen ja tottelevaisuuteen. Vain tasavalta luo tasavaltalaiset tavat. Luokaa ensin tasavalta ja tasavaltalaiset tavat syntyvät sen jälkeen.
Oli ollut kuitenkin hetki, jolloin tasavallan julistaminen olisi käynyt helposti päinsä. Se oli hetki, jolloin saatiin kuulla, että kuningas oli lähtenyt ja vienyt kruununprinssin mukanaan. Sensijaan että olisi kiirehditty heitä tavoittamaan, heille olisi pitänyt antaa nopeimmat postihevoset, kestävimmät ajomiehet, ruoskat käsissä, kannukset saappaissa. Heidän jälkeensä olisi pitänyt karkoittaa hoviväki, hoviväen perässä papit ja sitten panna portit tiukasti kiinni.