Lafayette, jolla toisinaan oli neronväläyksiä, harvoin aatteita, oli saanut tuollaisen neronväläyksen.
Kello kuusi aamulla hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet. Häntä oli ollut perin vaikea saada hereille. Hän nukkui sitä syvää historiassa mainittua unta, josta häntä oli moitittu Versaillesissa.
»Paenneet?» sanoi hän. »Mahdotonta! Jätin Gouvionin nukkumaan heidän makuuhuoneensa oveen nojaten.»
Hän nousi kuitenkin, pukeutui ja lähti ulos. Portilla hän tapasi Baillyn, Pariisin pormestarin ja Beauharnaisin, kansalliskokouksen puheenjohtajan. Baillyn nenä oli tavallista pitempi ja kasvot entistäänkin keltaisemmat, Beauharnais oli jähmettynyt kauhusta.
Eikö olekin omituista? Joséphinen mies, joka mestauslavalla kuollessaan jättää leskensä kulkemaan valtaistuimelle johtavaa tietä, on jähmettynyt mykäksi Ludvig XVI:n paon johdosta.
»Mikä vahinko», huudahti Bailly, »ettei kansalliskokous ole vielä koolla!»
»Niin, niin», sanoi Beauharnais, »se on hyvin ikävää».
»Hän on siis tosiaankin lähtenyt?» sanoi Lafayette.
»Ah, niin on», vastasivat molemmat valtiomiehet yhteen ääneen.
»Miksi ah?» kysyi Lafayette.