Brissot vuorostaan nousi puhujalavalle ja meni ehdotuksessaan pitemmälle. Hän pohti kysymystä: Voidaanko kuningas tuomita?
»Myöhemmin keskustelemme», sanoi hän, »viraltapanon tapahduttua, minkälaisella hallituksella kuninkuus korvataan».
Brissot oli kaikesta päättäen suurenmoinen. Rouva Roland oli tässä istunnossa. Kuunnelkaamme, mitä hän siitä sanoo:
»Kättentaputus ei ollut kylliksi, se oli huutoa ja hurmaa. Kolmasti ihastunut kansalliskokous nousi yhtenä miehenä, kädet koholla, hatut ilmassa, sanoin kuvaamattoman huuman vallassa. Tuhoutukoon ikiajoiksi jokainen, ken on ollut mukana näinä valtavina hetkinä ja ken senjälkeen vielä voi rautoja sietää!»
Ei siis sillä hyvä, että kuningas voitaisiin tuomita, vaan lisäksi hurmaantuneina taputettiin käsiä sille, joka sen kysymyksen ehdotti käsiteltäväksi.
Voi kuvitella, minkä hirveän kaiun nämä kättentaputukset herättivät
Tuilerieissä.
Kansalliskokouksen vuorostaan tuli nyt käsitellä tämä kysymys loppuun.
Perustuslailliset eivät suinkaan kaihtaneet tätä kysymystä, päinvastoin he manasivat sen esille. He olivat varmoja enemmistöstä.
Mutta kansalliskokouksen enemmistö ei lähestulkoonkaan edustanut kansan enemmistöä. Kokoukset ylimalkaan välittävät viis sellaisista muodottomuuksista. Ne rakentavat, kansan asiana on repiä.
Ja kun kansa repii, mitä joku edustajakokous on rakentanut, sanotaan sitä tekoa yksinkertaisesti vallankumoukseksi.