Aika, joka oli tuntunut lopen pitkältä kärsimättömän markiisin mielestä, oli päällikön käsissä tullut huonosti käytetyksi: vain muutama mies oli lähtökunnossa. Nuori upseeri valitteli katkerin sanoin ja uudisti kenraalin ohjeet ja kun päällikkö oli nimenomaan luvannut, että viiden minuutin perästä hän ja hänen miehensä olisivat kaupungin ulkopuolella, palasi hän isänsä luokse.
Poistuessaan kaupungista hän huomasi, että porttia, josta hän oli jo neljästi ratsastanut, vartioi kansalliskaarti.
Odotettiin uutisia viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, mutta ketään ei tullut.
Ja markiisi de Bouillé tajusi, että jokainen menetetty minuutti merkitsi yhtä laiminlyötyä vuotta vankien elämässä.
Dunin suunnalta nähtiin rattaitten tulevan.
Ne olivat Léonardin rattaat. Hän oli yhä matkalla, entistäänkin hämmentyneempänä.
Markiisi de Bouillé pysähdytti hänet. Mutta mitä etäämmälle poloinen kähertäjämme loittoni Pariisista, sitä kiinteämmin hän ajatteli veljeään, jonka hattu ja päällysnuttu hänellä oli yllään, ja madame de l'Aagea, jonka tukan vain hän osasi hyvin kähertää ja joka odotteli häntä tekemään hänen tukkalaitteensa. Lopulta hänen aivonsa olivat sellaisessa hämmennystilassa, ettei markiisi de Bouillé saanut hänestä irti yhtään ainoaa tolkullista ajatusta.
Eikä Leonard, joka oli lähtenyt Varennesista ennen kuninkaan vangitsemista, voinut tietääkään mitään uutta.
Tämä pikku tapaus oli omiaan rauhoittamaan markiisia muutamaksi toviksi. Mutta kun oli kulunut lähes tunti siitä kun saksalais-rykmentin komentaja sai määräyksen, kehoitti markiisi poikaansa menemään kolmannen kerran Stenayhin ja sanoi, ettei hän saisi palata ilman rykmenttiä.
Kreivi Louis lähti raivostuneena.