Herra de Robespierre oli niitä miehiä, jotka perin harvoin takertuvat huonoon asiaan, ja me olemme nähneet edellisen luvun lopussa, kuinka kauheasti hän pelkäsi silloinkin kun hän ei ollut mihinkään sotkeutunut.
Mutta paikalla oli niitäkin, joilla ei ollut tätä kallisarvoista järkevyyttä. Niitä miehiä olivat entinen asianajaja Danton ja teurastaja Legendre, verikoira ja karhu.
»Edustajakokous voi erottaa kuninkaan», sanoi Danton. »Ranska saa kumota tuomion, sillä Ranska hänet tuomitseekin.»
»Valiokunnat ovat hulluja», sanoi Legendre. »Jos he tuntisivat joukkojen mielialan, tulisivat he järkiinsä. Kun minä puhun näin», lisäsi hän, »teen sen heidän parhaakseen».
Moiset puheet närkästyttivät perustuslaillisia. Valitettavaa heille, etteivät he olleet enemmistönä jakobiini-kerhossa, kuten olivat kansalliskokouksessa.
He tyytyivät lähtemään kokouksesta.
Siinä he tekivät hullusti; ihmiset, jotka jättävät paikkansa, tekevät hullusti, ja sikäli muuan vanha ranskalainen puheenparsi osuu naulankantaan sanoessaan:
»Joka paikkansa jättää, se häviää.»
Ja kun perustuslailliset olivat jättäneet paikkansa, anastivat ne heti kansan lähetystöt, jotka tulivat esittämään vastalauseensa valiokuntia vastaan.
Sellaista tapahtui jakobiinien kokouksessa. Lähetystöt otettiinkin vastaan voimakkain suosionosoituksin.