Hän oli yksi tähti siinä kolmikossa, jonka valo valtiollisella taivaalla oli vähitellen sammumassa: Duport, Lameth, Barnave.
Hänen jälkeensä nousi puhujalavalle Robespierre. Mitä aikoi puhua Robespierre, tuo järkevä mies, joka osasi niin hyvin haihtua? Kenen hyväksi hän ilmaisisi mielipiteensä, tämä puhuja, joka viikkoa varemmin oli selittänyt, ettei hän ollut monarkisti eikä tasavaltalainen.
Hän ei ilmaissut mielipidettänsä ollenkaan.
Kuivakiskoisella, lempeällä tavallaan hän sanoi olevansa ihmisyyden asianajaja, sanoi, että hänen mielestään olisi sekä väärin että julmaa iskeä vain heikkoihin, ettei hän ahdistaisi kuningasta, koska kansalliskokous tuntui pitävän kuningasta loukkaamattomana, mutta että hän puolustaisi Bouilléta, Charnyta, rouva de Tourzelia, lähettejä, lakeijoita, palvelijoita ja kaikkia niitä, joiden riippuvassa asemassaan oli täytynyt totella.
Tämän puheen aikana kansalliskokous murahteli pahasti. Parvekeyleisö kuunteli tarkkaavasti, tietämättä oikein, tulisiko sen osoittaa suosiota vai paheksumista. Se ratkaisi kysymyksen huomatessaan puhujan sanoista, että niihin sisältyi todellinen hyökkäys kuninkuutta vastaan ja hoviväen näennäinen puolustelu.
Silloin parvekeyleisö taputti käsiään Robespierelle.
Puheenjohtaja koetti rauhoittaa parvekeyleisöä.
Prieur (Marnen piiristä) halusi siirtää väittelyn maaperälle, joka oli tyystin puhdas sanatemppuiluista ja valetotuuksista.
»Mutta», huudahti hän, »mitä te tekisitte, kansalaiset, jos, kuninkaan ollessa erillään jutusta, teiltä tultaisiin vaatimaan, että hänet on palautettava entiseen valta-asemaansa?»
Kysymys oli sitäkin hämmentävämpi, kun se iski naulankantaan. Mutta on sellaisia hävyttömyyden hetkiä, jolloin mikään ei hämmennä konservatiivista puoluetta.