Seuraavana, heinäkuun 15 päivänä, ratkaisun päivänä, kansalliskokous on pelottavan näköinen. Kukaan ei uhkaa sitä, mutta se haluaa tekeytyä uhatuksi. Se kutsuu avukseen Lafayetten, ja Lafayette, joka on aina kulkenut lähellä kansaa sitä näkemättä, Lafayette lähettää kansalliskokoukselle viisituhatta kansalliskaartilaista, joiden joukkoon hän, kansaa tyynnyttääkseen, on sijoittanut tuhannen piikkimiestä Saint-Antoinen esikaupungista.
Kiväärit olivat kansalliskaartin ylimystöä, piikit sen köyhälistöä.
Barnaven lailla varmana, että tarvitsi vain sijoittaa lain merkki ja heti tulisi paikalle, ei kansa, vaan Lafayette, kansalliskaartin päällikkö, ja Bailly, Pariisin pormestari, kansalliskokous oli päättänyt turvautua siihen keinoon.
Vaikka kansalliskokous oli vasta kahden vuoden vanha, oli se jo yhtä turmeltunut kuin vuoden 1829 tai vuoden 1846 kamarit. Se tiesi, että jäsenet ja kuuntelijat oli väsytettävä toisarvoisilla keskusteluilla ja siirrettävä istunnon loppuun pääkysymys, jotta tästä kysymyksestä suoriuduttaisiin yhdellä iskulla. Se kulutti puolet istuntoajasta kuuntelemalla departementin sotilasasioita käsittelevää raporttia. Sitten se salli kohteliaasti parin kolmen edustajan jaaritella; heidän tapojaan oli puhua erikoiskeskustelujen lomassa. Ja kun keskustelu oli päätetty rajoittaa, vaikeni se kuunnellakseen vielä kahta puhetta, Sallesin ja Barnaven pitämää.
Kaksi asianajajan puhetta, jotka vakuuttivat kansalliskokouksen niin täydellisesti, että, Lafayetten ehdottaessa istunnon lopettamista, se äänesti kaikessa rauhassa.
Eikä sinä päivänä kansalliskokouksella ollutkaan mitään pelättävää. Se oli sulkenut lehterit — suotakoon anteeksi tämä rahvaanomainen sanonta, mutta se on mielestämme mitä sattuvin — Tuileries-palatsi oli suljettu, poliisivoima oli puheenjohtajan määrättävissä, Lafayette istui keskellä istuntosalia ehdottaakseen istunnon keskeyttämistä, Bailly seisoi torilla kaupunginvaltuuston etunenässä, kaikki olivat valmiina suorittamaan tehtävänsä. Kaikkialla aseellinen virkavalta valmistautui taisteluun kansaa vastaan.
Niinpä kansa, joka ei ollut varustautunut taistelemaan, sivuuttikin pistin- ja piikkirivit ja meni Aventinus-kukkulalleen, toisin sanoin Mars-kentälle.
Ja huomatkaa tarkoin, se ei mennyt Mars-kentälle kapinaa tai lakkoa valmistamaan, kuten aikoinaan roomalaiset. Ei, se meni Mars-kentälle, koska se tiesi sieltä löytävänsä isänmaan alttarin, jota heinäkuun 14 päivän jälkeen ei ollut vielä ehditty purkaa, niin kärkkäitä kuin viranomaiset yleensä ovatkin tuhoamaan isänmaanalttarit.
Väkijoukko tahtoi siellä sommitella vastalauseen ja esittää sen sitten kansalliskokoukselle.
Rahvaan valmistellessa tätä vastalausetta kansalliskokous äänesti: