»Niin, madame, näyttelijä», vastasi Barnave. »Mutta minkä sille voi! Aikakauttamme luonnehtivat näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat, miehet, joita kuningas ei varemmin tuntenut muuten kuin hänen käskyjensä liiankin onnellisina, tottelevaisina noudattajina; näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat ovat muuttuneet kansalaisiksi, joilla on vaikutusvaltaa, jotka liikkuvat mielensä mukaan, toimivat mielihalujensa jälkeen ja voivat — huomattavana rattaistona siinä valtavassa koneistossa, jossa kuninkuus nykyisin on enää vain ylin pyörä — voivat tehdä hyvää, voivat tehdä pahaa… Saint-Prix korjasi, minkä Marat oli pilannut.»
»Kuinka niin?»
»Saint-Prix esiintyi univormussa. Tunnen hänet hyvin, madame. Lähestyin häntä ja kysyin, mihin hänet oli määrätty vahdiksi. Onneksi palatsiin! Tiesin voivani luottaa hänen vaitioloonsa ja mainitsin hänelle, että minulla oli kunnia päästä puheillenne…»
»Oh, herra Barnave!»
»Olisiko ollut parempi kieltäytyä…»
Barnave aikoi sanoa onnesta, mutta sanoikin:
»Olisiko ollut parempi kieltäytyä kunniasta päästä näkemään teidät ja jättää teidät osattomaksi niistä huomattavista uutisista, joita minulla on teille kerrottavana?»
»Ei», myönsi kuningatar, »olette tehnyt oikein… Te siis arvelette voivanne luottaa herra Saint-Prixiin?»
»Madame», sanoi Barnave vakavasti, »hetki on tukala, uskokaa sanaani. Miehet, jotka nyt teille jäävät, ovat todella alttiita ystäviä, sillä jos huomenna — siitä tulee ratkaisun päivä — jakobiinit voittavat perustuslailliset, tehdään teidän ystävistänne rikostoverit… Ja te olette nähnyt, että laki päästää teidät rangaistuksesta vain iskemällä ystäviinne, joita se nimittää teidän rikostovereiksenne.»
»Se on totta», myönsi kuningatar. »Te sanoitte, että herra
Saint-Prix…?»