Danton selitti aikovansa viettää seuraavan päivän Fontenaysous-Boisissa; hänen appiukollaan, vesitehtailijalla, oli siellä pieni maatalo.
Legendre lupaili lähteä mukaan Desmoulinsin ja Fréronin kanssa.
Rolandit saivat pienen kirjelipun, missä heille sanottiin olevan turhaa lähettää vastalausetta Lyoniin.
Kaikki oli lamassa tai siirtynyt tuonnemmaksi.
Oli jo lähes sydänyö ja rouva Roland lopetteli jäljennöstyötään, kun
Dantonin kirje saapui. Heidän oli sitä mahdoton ymmärtää.
Täsmälleen samalla hetkellä istui kaksi miestä Gros-Cailloun anniskelun perähuoneessa tyhjentämässä kolmatta viidentoista soun hintaista viinipulloaan ja lausumassa loppusanoja eräästä oudosta suunnitelmasta.
Miehet olivat muuan kähertäjä ja muuan invaliidi.
»Ah, herra Lajariette, teillä on hupsut aatokset!» sanoi invaliidi ja nauroi rivoa, typerää naurua.
»Sepä se, ukko Rémy», vastasi kähertäjä. »Olettehan käsittänyt vai mitä? Ennen päivänkoittoa me menemme Mars-kentälle, nostamme ylös yhden laudan isänmaanalttarista ja pujahdamme aukosta sisään. Sitten panemme laudan paikoilleen ja vintilällä, isolla vintilällä, kaivamme lautaan reikiä… Alttarilla tulee seisomaan paljon nuoria, kauniita kansattaria anomusta allekirjoittaakseen, ja lempo soikoon, rei'istä me…»
Invaliidin rivo, typerä nauru yltyi. Mielikuvituksensa silmin hän kai oli jo katselevinaan isänmaanalttarin rei'istä.