On hetkiä, jolloin kansa jatkuvan kiihoituksen vaikutuksesta nousee kuin vuoksiaalto ja tarvitsee jonkun ankaran kolahduksen palatakseen valtameren lailla uomaan, jonka luonto on sille kaivanut.
Niin oli laita Pariisin asujamiston heinäkuun alkupuoliskolla.
Monenmoiset tapahtumat olivat saaneet sen käymistilaan.
Sunnuntaina, 10 päivänä, oli oltu Voltairen ruumissaatossa, mutta huono sää oli estänyt juhlan vieton, ja saattue oli pysähtynyt Charentonin tulliportille, missä kansa oli seisonut koko päivän.
Maanantaina, 11 päivänä, sää oli kirkastunut. Saattue oli lähtenyt liikkeelle ja kulkenut halki koko Pariisin suunnattoman väkijoukon keskitse, pysähtynyt talon eteen, jossa Filosofisen sanakirjan ja Orleansin neitsyen tekijä oli kuollut, sallinut vainajan kasvattityttären, rouva Villetten, ja Calasin perheen seppelöidä ruumisarkun, jota oopperan taiteilijakuoro oli tervehtinyt laululla.
Keskiviikkona, 13 päivänä, näytäntö Notre-Damessa. Siellä esitettiin Bastiljin valtaus ison orkesterin säestäessä.
Torstaina, 14 päivänä, yhdistysjuhlan vuosipäivänä, toivioretki isänmaanalttarille. Kolme neljännestä Pariisin asukkaista on Mars-kentällä ja päät kuumenevat yhä, kun huudetaan, »eläköön kansa!» ja kun nähdään yleinen juhlavalaistus, jonka keskeltä synkkä ja mykkä Tuileries-palatsi vaikuttaa hautakiveltä.
Perjantaina, 15 päivänä, äänestys kansalliskokouksessa, jota suojelevat Lafayetten neljätuhatta pistintä ja tuhannen piikkiä; kansan anomus, teatterien sulkeminen, melua ja kohinaa koko iltapäivä ja osa yötä.
Lauantaina vihdoin, 16 päivänä, jakobiinien karkaaminen feuillanttien leiriin; väkivaltaisia kohtauksia Pont Neufilla, missä poliisin kätyrit pieksevät Fréronia ja vangitsevat erään englantilaisen, italiankielen opettajan Rotonden; mieltenkuohua Mars-kentällä, missä Billot paljastaa Laclosin lauseen; kansanäänestys Ludvig XVI:n eroittamisesta; päätös kokoontua seuraavana päivänä allekirjoittamaan anomusta.
Yö synkkä, kiihtynyt ja meluinen, jolloin jakobiinien ja kordelierien johtomiesten piileskellessä — he tunsivat vastustajansa — puolueen rehelliset ja herkkäuskoiset jäsenet päättävät kokoontua ja jatkaa aloitettua yritystä, tapahtui mitä tahansa.
Toiset valvovat vähemmän vilpittömän ja ennen kaikkea vähemmän ihmisystävällisen mielialan vallassa. Ne ovat niitä vihan miehiä, joita tapaa kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa, jotka rakastavat melskettä, hälinää, verta, kuten petolinnut ja tiikerit rakastavat sotivia armeijoita, jotka muonittavat ne haaskoilla.