Kansaa, joka ei tiedä tästä mitään, saapuisi Mars-kentälle. Siellä se allekirjoittaisi anomuksen ja huutaisi: »eläköön kansa!» Se pyörähtelisi isänmaanalttarin ympärillä ja laulaisi vuoden 1790 kuulua Eespäin vain.
Vuosien 1790 ja 1791 välillä taantumus on kaivanut kuilun. Täyttyäkseen tämä kuilu vaatisi heinäkuun 17 päivän ruumiit.
Kuinka tahansa, mainittu päivä valkeni suurenmoisen kauniina. Kello neljästä aamulla kaikki ne laitakaupungin pikku keinottelijat, jotka elävät laumoissa, ne suurkaupungin irtolaiset, jotka kaupustelevat lakritsia, piparikakkuja, leivoksia, alkoivat suunnata kulkunsa isänmaanalttarille päin, joka kohosi Mars-kentältä yksinäisenä kun jyhkeä ruumislava.
Muuan maalari, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä sen joelle päin olevasta julkisivusta, teki siitä tunnontarkkaa piirrosta.
Kello puoli viisi Mars-kentällä oli arviolta sataviisikymmentä henkeä.
Ne, jotka nousevat näin varhain, ovat yleensä nukkuneet yönsä huonosti, ja useimmat huonosti yönsä nukkuneista — tarkoitan rahvaan miehiä ja naisia — ovat syöneet huonon illallisen tai eivät ole syöneet mitään.
Kun ihminen on syönyt laihan illallisen ja nukkunut huonosti, on hän tavallisesti huonolla tuulella kello neljän aikaan aamulla.
Niiden sadanviidenkymmenen joukossa, jotka ympäröivät isänmaanalttaria, oli siis kosolti huonotuulisia ja etenkin happamannäköisiä henkilöitä.
Äkkiä muuan nainen, limonaadin kaupustelijatar, joka on noussut alttarin partaalle, kiljahtaa.
Kairan kärki on puhkaissut hänen kenkänsä.