Hän huutaa apua, paikalle rientää väkeä. Lautaan on puhkaistu reikiä, joiden alkuperää tai tarkoitusta kukaan ei käsitä. Mutta kaira, joka on puhkaissut limonaadinkaupustelijattaren kengänanturan, todistaa päivänselvästi, että isänmaanalttarin lavan alla on yksi tai useampia henkilöitä.
Mitä he siellä asioivat?
Heiltä kysytään, heiltä tiukataan vastausta, heitä vaaditaan sanomaan, mitä he asioivat, tulemaan esille, näyttäytymään.
Ei vastausta.
Maalarinoppilas jättää rahinsa ja kankaansa ja juoksee Gros-Caillouhun hakemaan vahtisotamiestä.
Vartiosto, jonka mielestä ei kannata vaivautua sen takia, että joku nainen on saanut jalkapohjaansa vintilänreiän, epää palveluksensa ja lähettää maalarinoppilaan takaisin.
Tämän palatessa ärtymys on pahimmillaan. Kaikki ovat kerääntyneet isänmaanalttarin ympärille, lähes kolmesataa henkeä. Lauta nostetaan paikaltaan, lavan alle tunkeudutaan ja sieltä löydetään kähertäjämme ja invaliidimme, tuiki hölmistyneinä.
Kähertäjä, joka äkkää, että kaira on hänen kolttosensa selvä todistaja, viskaa sen kauas luotaan. Mutta hän ei ole tullut ajatelleeksi viskata nassakkaa minnekään.
Miehet raahataan kauluksesta lavalle, heidän aikeitaan kysellään, ja kun he sopertavat jotakin käsittämätöntä, viedään heidät komisaarin eteen.
Täällä he tunnustavat, miksi olivat piiloutuneet lavan alle. Komisaari oivaltaa, että kysymyksessä on ollut jonninjoutava kujeilu ja laskee heidät vapaiksi. Mutta portilla he tapaavat Gros-Cailloun pesijättäret kurikat kädessä. Gros-Cailloun pesijättäret tuntuvat olevan perin arkoja, kun naisen kunnia on kysymyksessä, ja nämä ärtyneet Dianat käyvät kurikoin uudenaikaisten Akteonien kimppuun..