Tällöin juoksee muuan mies paikalle: isänmaanalttarin alta on löydetty ruutinassakka. Rikolliset olivatkin siellä, eivät suinkaan, kuten väittivät, kaivamassa reikiä ja kurkistelemassa ilmaan, vaan lennättääkseen isänmaanystävät ilmaan.
Olisi tarvinnut vain vetää ulos nassakan tulppa ja todeta sen sisältävän viiniä eikä ruutia. Olisi tarvinnut vain ajatella, että sytyttäessään nassakan molemmat salavehkeilijät — edellyttäen, että nassakassa tosiaankin oli ruutia — olisivat ensimmäisinä lentäneet ilmaan ja paljoa varmemmin kuin isän maanystävät, ja molemmat luulotellut rikolliset olisi havaittu viattomiksi. Mutta on hetkiä, jolloin ei ajatella mitään, jolloin ei todeta mitään, tai oikeammin, ei tahdota ajatella ja jolloin varotaan toteamasta.
Siinä tuokiossa vihuri riehahti myrskyksi. Paikalle tuli miesjoukko. Mistä se tuli? Ei tiedetä. Mistä tulivat miehet jotka surmasivat Foulonin, Berthierin, Flessellesin, jotka panivat toimeen lokakuun 5 ja 6 päivän mellakat? Hämärästä, jonne he palaavat, kun heidän surmantyönsä on päättynyt. Nämä miehet ottavat poloisen invaliidin ja kähertäjä-rukan haltuunsa. Molemmat lyödään katuun. Toinen heistä, invaliidi, joka on lävistetty puukoniskuin, ei nouse enää. Toinen, kähertäjä, raahataan lyhtypatsaan juurelle, hänen kaulaansa pannaan nuora ja hänet hinataan ylös… Kolme metriä korkealla hänen painava ruumiinsa katkaisee nuoran. Hän putoaa maahan elävänä, taistelee jonkun hetken ja näkee toverinsa pään piikin kärjessä — mistä se piikki osui paikalle? — tämän nähdessään hän parahtaa ja pyörtyy. Silloin hänen päänsä leikataan tai oikeammin sahataan irti ruumiista. Paikalla osui olemaan toinenkin piikki ottamaan kärkeensä tämän verisen voitonmerkin.
Joukon valtaa heti halu lähteä kuljettamaan näitä kahta päätä pitkin Pariisia. Päiden kantajat lähtevät laulaen Grenelle-kadulle, sadan heidän kaltaisensa roiston saattamina.
Kello yhdeksältä valtuuston virkamiehet, kaupungin arvoporvarit, vahtimestarien ja rumpujen avustamina, kuuluttavat Palais-Royalin torilla kansalliskokouksen päätöstä ja mainitsevat, mikä rankaisu uhkaa tämän päätöksen rikkojaa, kun Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta syöksyvät esille murhaajat.
Viranomaisille oli valmistettu ihanne-asenne: niin ankaria kuin heidän rankaisutoimenpiteensä olivatkin, eivät ne milloinkaan tavoittaisi suoritetun rikoksen korkeutta.
Kansalliskokous alkoi kokoontua. Palais-Royal-torilta ei ole pitkä matka maneesiin. Uutinen teki hypyn ja räjähti istuntosalissa.
Mutta murhatut eivät olleetkaan enää kähertäjä ja invaliidi, jotka olivat saaneet vallan kohtuuttoman rangaistuksen koulupoikakolttosestaan, vaan he olivat kaksi kunnon kansalaista, kaksi järjestyksen harrastajaa, jotka ovat saaneet surmansa kehoittaessaan kapinallisia kunnioittamaan lakia.
Régnault de Saint Jean d'Angély hyökkää puhujalavalle.
»Kansalaiset», sanoo hän, »minä vaadin sotalain sovelluttamista, minä vaadin, että kansalliskokous julistaa jokaisen, ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla kiihoittaa kansaa vastarintaan, syypääksi kansan-majesteetin loukkaamiseen!» Kansalliskokous nousee miltei yhtenä miehenä ja julistaa Régnault de Saint Jean d'Angélyn ehdotuksesta kansan-majesteetin loukkaamiseen vikapääksi jokaisen, ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla yllyttää kansaa vastarintaan.