Kapinalliset alkavat nauraa kuullessaan arvonimen, joka heille on annettu, ja kukin jatkaa kävelyään, menee entiselle paikalleen ja ryhtyy entiseen puuhaansa.
Anomuksen allekirjoittamista jatkuu yhä.
Neljä- tai viisituhatta nimikirjoitusta on jo kerätty. Ennen iltaa niitä olisi viisikymmentätuhatta. Kansalliskokouksen täytyisi taipua tämän peloittavan yksimielisyyden edessä.
Äkkiä ryntää paikalle muuan huohottava kansalainen. Hän on nähnyt, kuten neuvottelijatkin, punaisen lipun kaupungintalon ikkunoissa ja kuullut lisäksi, kuinka kansalliskaartilaiset olivat huutaneet ilosta, kun heille ilmoitettiin, että marssittaisiin Mars-kentälle. Sitten oli panostettu kiväärit, ja kun aseet oli panostettu, oli muuan kaupunginvaltuuston virkamies kulkenut riviltä riville ja kuiskuttanut jotakin päälliköille.
Ja senjälkeen koko kansalliskaarti, Bailly ja kaupunginvaltuusto etunenässä, oli lähtenyt liikkeelle Mars-kentälle päin.
Näiden yksityisseikkojen kertoja oli ehättänyt edelle ilmoittamaan isänmaanystäville nämä kaameat uutiset.
Mutta tällä edellisen vuoden yhdistysjuhlan pyhittämällä suunnattomalla alueella vallitsee sellainen rauha, sellainen eheys, sellainen veljeys, etteivät kansalaiset, jotka täällä toteuttavat perustuslain mukaista oikeuttaan, voi uskoa, että heitä uhataan.
Mieluummin he uskovat viestintuojan erehtyneen.
Yhä siis allekirjoitetaan, karkelo ja laulu vain yltyvät.
Mutta sitten alkaa kuulua rummun pärrytystä.