Ja keskellä tätä surman temmellystä, pelästymättä toverien kaatumisesta, haavoittuneitten huudoista, uhmaten laukauksia ja tykkien suuta isänmaanystävät keräilivät anomuslehtisiä, jotka miesten saadessa suojan Maraisin ja Saint-Antoinetten kansalliskaartin riveistä saisivat varmaankin turvan Santerren talosta.
Kuka antoi määräyksen ampua? Kukaan ei sitä tiennyt. Se on niitä historian salaperäisyyksiä, jotka pysyvät selvittämättöminä mitä tarkimpien tutkimusten uhallakin. Ritarillinen Lafayette ja rehti Bailly eivät kumpikaan rakastaneet verta ja tämä veri on silti vainonnut heitä hautaan saakka.
Heidän kansanomaisuutensa hukkui tänä päivänä.
Montako uhria jäi Mars-kentälle? Sitäkään ei tiedetä, sitä toiset vähensivät niiden lukumäärän keventääkseen pormestarin ja ylipäällikön vastuuta ja toiset tekivät sen suuremmaksi yllyttääkseen kansan vihaa.
Kun yö ehti, heitettiin ruumiit Seineen. Seine, tuo sokea rikostoveri, kuljetti ne valtamereen. Valtameri ne nieli.
Mutta turhaan Bailly ja Lafayette saivat synninpäästön, vieläpä osakseen kansalliskokouksen onnittelutkin. Turhaan perustuslailliset sanomalehdet nimittivät tätä tekoa lain riemuvoitoksi. Siinä riemuvoitossa oli ruma tahra, kuten kaikissa niissä tihutöissä, joissa voima surmaa vastustusta kohtaamatta. Kansa, joka antaa asioille niiden todellisen nimen, sanoi tätä luuloteltua riemuvoittoa Mars-kentän verilöylyksi.
XX
Verilöylyn jälkeen
Menkäämme nyt Pariisiin ja katsokaamme, mitä siellä tapahtui.
Pariisi oli kuullut huhun ampumisesta ja oli hätkähtänyt. Pariisi ei tiennyt vielä varmasti, kuka oli väärässä kuka oikeassa, mutta se tunsi saaneensa haavan ja että tämä haava vuoti verta.