Robespierre pysytteli visusti jakobiini-kerhossa, niinkuin kuvernööri linnoituksessaan. Siellä hän oli todella mahtava. Mutta tällä hetkellä kansanomainen linnoitus oli räjähtänyt, ja kaikki voivat tunkeutua sisälle aukosta, jonka Barnave, Duport ja Lameth olivat poistuessaan tehneet.
Jakobiinit lähettivät yhden joukostaan tiedustelumatkalle.
Heidän naapuriensa, feuillanttien, ei ollut tarvinnut lähettää ketään; tunti tunnilta, minuutti minuutilta he olivat selvillä kaikesta. Heidän puolueensa oli ollut pelissä ja he käyttivät sitä seikkaa hyväkseen…
Jakobiinien lähetti palasi kymmenen minuutin perästä. Hän oli tavannut joukon pakolaisia, jotka olivat huutaneet hänelle seuraavan hirveän uutisen:
»Lafayette ja Bailly surmaavat kansaa!»
Kaikki eivät olleet kuulleet Baillyn epätoivoista huutoa, kaikki eivät olleet nähneet Lafayetten heittäytyvän tykkien eteen.
Lähetti palasi siis ja viskasi vuorostaan kauhunhuudon kokouksen osanottajien joukkoon. Heitä oli muuten vähäisen, sillä vain kolme- tai neljäkymmentä jakobiinia oli kerääntynyt vanhaan luostariin.
He käsittivät, että feuillantit panisivat heidät vastaamaan yllytyksestä. Eikö edellinen anomus ollut lähtenyt heidän kerhostaan? He olivat tosin ottaneet sen pois, mutta jälkimäinen anomus oli ilmeisesti edellisen tulos.
He pelkäsivät.
Se kalpea olento, se hyveen haamu, se Rousseaun filosofian varjo, jota nimitettiin Robespierreksi, muuttui kalpeasta tuhkanharmaaksi. Arrasin varovainen edustaja koetti pujahtaa tiehensä, muttei voinut. Hänellä oli voimaa jäädä ja tehdä jotakin. Tämän päätöksen saneli kauhu.