Yhdistys julisti kieltävänsä ne väärät ja valheelliset painotuotteet, jotka oli pantu sen tiliin, ja vannovansa uudelleen uskollisuutta perustuslaille ja kuuliaisuutta kansalliskokouksen määräyksille.
Tuskin se oli julistanut tämän päätöksensä, kun jakobiniluostarin vanhoista käytävistä kuului kovaa melua, joka tuli ulkoa kadulta.
Tämä melu oli naurua, vihellystä, hihkunaa, uhkaavia sanoja, laulun hoilotusta. Korvat hörössä jakobiinit kuuntelivat ja toivoivat, että melu menisi ohi ja siirtyisi Palais-Royalin taholle.
Mutta ei! Melu pysähtyi nimenomaan sen matalan ja pimeän portin eteen, joka aukeni Saint-Honoré-kadulle. Ja kauhua olivat omiaan lisäämään eräitten kerholaisten huudahdukset:
»Palkkakaartilaiset tulevat Mars-kentältä! He aikovat särkeä portin tykeillä!»
Onneksi oli porteille pantu sotamiehiä vartijoiksi. Kaikki tiet suljettiin, jotta estettäisiin tätä joukkoa, joka oli raivostunut ja humaltunut vuodattamastaan verestä, levittämästä sitä toistamiseen. Sitten jakobiinit ja katselijat poistuivat pikku hiljaa. Salin tyhjentäminen ei vaatinut pitkää aikaa, sillä jos alhaalla oli vain kolme-neljäkymmentä jakobiini-jäsentä, ei ylhäällä parvekkeilla ollut sataa enempää katselijoita.
Rouva Roland, joka tänä päivänä ehti olla kaikkialla, kuului viimeksimainittuihin. Hän kertoo, että muuan jakobiini, kuultuaan uutisen, että palkkakaartilaiset aikoivat hyökätä kokoussaliin, menetti malttinsa tykkänään ja syöksyi naisten parvekkeelle.
Rouva Roland häpesi moista kauhua ja meni ulos samaa tietä kuin oli tullutkin.
Mutta, kuten sanottu, toimivat henkilöt ja katselijat pujahtivat ulos raollaan olevasta portista yksi toisensa jälkeen.
Tuli Robespierren vuoro.