Hetken hän epäröi. Kääntyisikö hän oikealle vai vasemmalle? Vasemmalle, jos hän aikoi asuntoonsa — hän asui, kuten tiedetään, Maraisin perällä — mutta silloin hänen täytyisi kulkea tämän palkkakaartin rivien halki.
Hän piti parempana yrittää Saint-Honorén työläiskortteliin ja pyytää kattoa päänsä päälle Pétionilta, joka asui siellä.
Hän kääntyi oikealle.
Robespierre halusi kaikin mokomin pysyä huomaamattomana, mutta kuinka se kävisi päinsä? Hänen oliivinvihreä nuttunsa, turhanaikaisen siisti ja puhdas — raitainen puku tuli vasta myöhemmin — silmälasit, jotka todistivat, että tämän hyveellisen isänmaanystävän silmät olivat ennen aikojaan kuluneet öitten valvonnassa, hänen kärpän ja ketun kulkua muistuttava viisto astuntansa tunnettiin kaikkialla.
Robespierre oli tuskin astunut kahtakaankymmentä askelta kadulla, kun pari kolme kävelijää jo sanoi toisilleen:
»Robespierre… näetkö Robespierreä?… Tuo on Robespierre!»
Naiset pysähtyivät ja ristivät kätensä — naiset pitivät paljon Robespierrestä, joka kaikissa puheissaan oli pannut etualalle sydämensä tunneherkkyyden.
»Mitä, onko tuo meidän rakas herra de Robespierre?»
»On.»
»Missä?»