»Tuolla, tuolla! Näetkö tuota pientä, hentoa miestä, jonka tukka on hyvin jauhoitettu, joka hiipii muurin kuvetta ja joka vaatimattomuuttaan haluaa pysytellä varjossa?»
Robespierre ei pysytellyt varjossa vaatimattomuuttaan, hän piileskeli pelkuruuttaan. Mutta kukapa olisi tohtinut väittää, että hyveellinen, lahjomaton Robespierre, että kansantribuuni pelkäsi?
Muuan mies tuli ihan hänen lähelleen, todetakseen varmasti, että se oli hän.
Robespierre painoi hattunsa syvemmälle päähän, sillä hän ei tiennyt, miksi häntä katseltiin.
Mies tunsi hänet.
»Eläköön Robespierre!» huusi hän.
Robespierre olisi mieluummin nähnyt edessään vihamiehen kuin tällaisen ystävän.
»Robespierre!» huusi toinen vieläkin haltioituneempi ääni. »Eläköön Robespierre! Jos me välttämättä tarvitsemme kuningasta, miksei hänestä tehdä sitä?»
Oi, suuri Shakespiere! »Caesar on kuollut, korotettakoon hänen murhaajansa Caesariksi!»
Jos koskaan mies kiroo kansanomaisuuttaan, niin kyllä Robespierre tällä hetkellä.