Kesken kaiken hovinainen heräsi ja nähdessään miehen seisovan kuningattaren vuoteen vieressä kiljahti ja aikoi huutaa apua.
Mutta kuningatar pidätti hänet siitä.
»Ei, Campan», sanoi hän, »sallikaa minun kuunnella, mitä tämä herra sanoo… Hän on kunnon ranskalainen, joka niin monen muun lailla on erehtynyt aikeistamme, ja hänen puheensa todistaa syvää kiintymystä kuninkuutta kohtaan.»
Ja upseeri esitti kuningattarelle sanottavansa loppuun asti.
Ennen Varennesin matkaa Marie-Antoinetten hiuksissa ei ollut ainoatakaan harmaata karvaa.
Sinä yönä, joka seurasi varemmin kertomaamme kohtausta hänen ja Charnyn kesken, hänen tukkansa oli harmaantunut melkein kauttaaltaan.
Huomattuaan tämän surullisen muodonvaihdoksen hän hymyili katkerasti, leikkasi hiuksistaan suortuvan, lähetti sen rouva de Lamballelle Lontooseen ja liitti niihin sanat: »Onnettomuuden harmaannuttamat!»
Olemme nähneet hänen odottavan Barnavea, olemme kuulleet, että tällä oli jonkunlaisia toiveita, mutta näihin toiveihin hänen oli ollut hyvin vaikea saada kuningatar uskomaan.
Marie-Antoinette pelkäsi väkivaltaisia kohtauksia. Toistaiseksi sellaiset kohtaukset olivat kääntyneet häntä vastaan. Heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivä ja pidättäminen Varennesissa olivat siitä todistuksina.
Hän oli kuullut Tuilerieissä puhuttavan Mars-kentän kohtalokkaasta yhteislaukauksesta. Hän oli siitä syvästi huolissaan. Varennesin matka oli kaikesta huolimatta ollut hänelle suuri tapahtuma. Siihen asti vallankumous ei ollut hänen silmissään merkinnyt enempää kuin joku Pittin systeemi, joku Orleansin herttuan vehkeily. Hän päätteli, että jotkut yllyttäjät johtivat Pariisia. Hän sanoi kuninkaan kanssa: »Rehti maaseutumme!»