Hän oli nähnyt maaseudun. Maaseutu oli vallankumouksellisempi kuin
Pariisi.
Kansalliskokous oli liian vanha, liian laverteleva, liian raihnas täyttääkseen tarmokkaasti Barnaven sen nimessä tekemät sitoumukset. Eikö se sitäpaitsi ollut kuolemaisillaan? Kuolevan syleily ei ollut terveellistä!
Kuningatar odotti siis, kuten olemme maininneet, Weberiä hyvin levottomana.
Ovi aukeni, ja hän kääntyi nopeasti sille taholle. Mutta kookkaan kelpo itävaltalaisen asemasta hän näkikin ovella tohtori Gilbertin vakavat, kylmät piirteet.
Kuningatar ei pitänyt tuosta rojalistista, jonka perustuslailliset teoriat olivat niin hiottuja, että kuningatar luuli häntä tasavaltalaiseksi. Mutta hän kunnioitti tavallaan tuota Gilbertiä. Hän ei ollut lähettänyt kutsumaan tohtoria, ei ruumiillisen kivun eikä henkisen kärsimyksen takia. Mutta aina kun tohtori oli paikalla, kuningatar alistui hänen vaikutukseensa.
Gilbertin nähdessään kuningatar säpsähti.
Hän ei ollut nähnyt tohtoria sen illan jälkeen, jolloin hän palasi
Varennesista.
»Te, tohtori?» mutisi hän.
Gilbert kumarsi.
»Niin, madame», sanoi hän. »Tiedän teidän odottaneen Weberiä. Mutta uutiset, jotka hän teille tuo, voin minä kertoa täsmällisemmin. Hän oli sillä Seinen puolella, missä ei murhattu, minä sensijaan olin sillä Seinen puolella, missä murhattiin…»