»Tiedän, että kuningas on urhea: hän on Henrik neljännen jälkeläinen. Tiedän, että kuningatar on sankariluonne: hän on Maria Teresian tytär. Minä en yrittäisikään muuta kuin vakuuttaa. Valitettavasti minun täytyy pelätä, etten milloinkaan saa istutetuksi kuninkaan ja kuningattaren sydämeen vakaumusta, joka on omassa sydämessäni.»
»Miksi siis näette vaivaa, hyvä herra, jos itsekin arvelette sen hyödyttömäksi?»
»Täyttääkseni velvollisuuteni, madame… Uskokaa minua, on suloista, kun saa sellaisina myrskyaikoina, joita me nyt elämme, sanoa itselleen jokaisen tuloksettomankin yrityksen jälkeen: 'Minä täytin velvollisuuteni!'»
Kuningatar katseli Gilbertiä suoraan kasvoihin.
»Ennenkuin menemme edemmäs, hyvä herra», sanoi hän, »uskotteko, että kuningas on vielä pelastettavissa?»
»Uskon.»
»Ja kuninkuus?»
»Toivon sitä.»
»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar syvän alakuloisesti huokaisten, »te olette minua onnellisempi. Minä uskon, että molemmat ovat hukassa, ja minä puolestani taistelen vain tunnonrauhani vuoksi.»
»Niin, madame, minä ymmärrän tuon, sillä te haluatte despoottista kuninkuutta ja yksinvaltaista kuningasta. Kuten saituri, joka nähdessään rannikon valmiina tarjoamaan hänelle enemmän kuin mitä hän menettäisi haaksirikossa, ei henno uhrata osaakaan omaisuudestaan ja haluaa säilyttää kaikki aarteensa, samoin tekin hukutte kaikkine aarteinenne niiden painon viemänä… Ottakaa myrskystä vaari ja heittäkää kurimukseen menneisyys, jos on pakko, ja uikaa kohden tulevaisuutta!»