»Vaimoni ja lapseni tuntevat samaa mitä minäkin.»
Niin, vaimo ja lapset tunsivat samaa, sillä kun lähetystö oli poistunut, kuningas tarkannut heidän lähtöään levottomin katsein ja kuningatar vihaa huokuvin silmäyksin, lähestyivät aviopuolisot toisiaan ja Marie-Antoinette laski valkoisen, marmorinkylmän kätensä kuninkaan käsivarrelle ja sanoi päätänsä ravistaen:
»Nuo miehet eivät halua enää hallitsijoita, he hajoittavat kuninkuuden kiven kiveltä ja niistä kivistä he pystyttävät meille hautapatsaan!»
Nais-raukka erehtyi. Hänet pantaisiin köyhien ruumiskirstuun eikä hänelle valmistettaisi edes omaa hautaa.
Mutta yhdessä seikassa hän ei erehtynyt: kuninkaan arvovallan kimppuun hyökättiin joka päivä.
Herra de Malouet toimi kansalliskokouksen puheenjohtajana. Hän oli puhdasverinen rojalisti. Mutta hän piti silti velvollisuutenaan esittää päätettäväksi, seisoisiko kansalliskokous vai istuisi kuninkaan vannoessa valaansa.
»Istuu, istuu!» huudettiin kaikilta tahoilta.
»Entä kuningas?» kysyi herra de Malouet.
»Seisaallaan ja paljain päin!» huusi muuan ääni.
Koko kansalliskokous säpsähti.