»Ah, jättäkää meidät, Campan, jättäkää meidät!»
Rouva Campan ei erehtynyt tunteesta, joka sai kuningattaren karkoittamaan hänet. Hän poistui kunnioittavasti, mutta oven taakse hän kuuli pitkän ajan aviopuolisoiden keskustelun, jonka nyyhkytykset yhtenään katkaisivat.
Vihdoin keskustelijat vaikenivat, nyyhkytykset taukosivat. Puolen tunnin kuluttua ovi aukeni ja kuningatar itse kutsui rouva Campania.
»Campan», sanoi hän, »toimittakaa tämä kirje herra de Maldenille. Se on osoitettu veljelleni Leopoldille. Herra de Malden lähteköön heti Wieniin. Tämän kirjeen on saavuttava perille ennenkuin uutinen tämän päivän tapahtumista… Jos hän tarvitsee pari-kolmesataa louisdoria, antakaa ne hänelle. Minä suoritan teille myöhemmin.»
Rouva Campan otti kirjeen ja lähti. Kahta tuntia myöhemmin herra de
Malden oli matkalla Wieniin.
Pahinta kaikessa tässä oli, että täytyi hymyillä, mielistellä, näyttää iloiselta.
Koko iltapäivän Tuileries-palatsi oli täynnä väkeä. Illalla koko kaupunki oli valaistu. Kuningas ja kuningatar kutsuttiin ajelulle Champs-Élyséesille. Ajutantit ja pariisilais-armeijan päälliköt saattaisivat heitä.
Heti kun he ilmestyivät kadulle, kajahti huuto: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»
Mutta näiden huutojen väliajalla ja kun vaunut hetkeksi pysähtyivät, kuului toinen huuto:
»Älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!»