Huutaja oli muuan hurjannäköinen kansanmies, joka käsivarret ristissä rinnalla pysytteli vaunujen astinlaudan kohdalla.
Vaunut lähtivät hiljaa liikkeelle, mutta kansanmies nojasi kädellään vaununoveen ja kulki samassa tahdissa kuin nekin. Joka kerta kun kansa huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» toisti hän viiltävällä äänellään:
»Älkää uskoko heitä… Eläköön kansa!»
Kuningatar palasi tältä ajelulta sydän murtuneena. Sitä oli ruhjonut se herkeämätön vasaranisku, joka takoo itsepintaisen säännöllisesti ja vihan säätämällä voimalla.
Eri teattereihin oli järjestetty näytäntöjä: ensin Oopperaan, sitten
Comédie-Françaiseen, sitten Italialaiseen teatteriin.
Oopperassa ja Comédie-Françaisessa oli sali varattu ja kuningasta ja kuningatarta tervehdittiin yksimielisin suosionosotuksin. Mutta kun Italialaisessa teatterissa aiottiin ryhtyä samanlaisiin varokeinoihin, oli se myöhäistä: koko permanto oli tilattu.
Silloin ymmärrettiin, ettei Italialaisessa kävisi niinkuin Oopperassa ja Comédie-Françaisessa oli käynyt ja että ilta varmaankin olisi meluisa.
Pelko muuttui varmuudeksi, kun nähtiin, ketkä permannon olivat anastaneet.
Ensimmäisillä paikoilla istuivat Danton, Camille Desmoulins, Legendre ja Santerre. Kuningattaren astuessa aitioonsa parvekkeet yrittivät kättentaputusta.
Permanto vihelsi.