Ja se mies seisoi yhä entisellä paikallaan, liikkumattomana, ivallinen, ilkkuva ilme kasvoillaan. Se oli tuskallinen, läheinen, kohtalokas tunne, verrattavissa yölliseen painajaisuneen.
Koko sali oli sähköllä ladattu. Nämä kaksi lähekkäin joutunutta vihaa iskisivät toisiinsa, kuten elokuun ukkospäivinä kaksi vastakkaisilta suunnilta kohoavaa ukkospilveä iskee yhteen synnyttäen salaman, ellei jyrinää.
Vihdoin tuli tilaisuus.
Rouva Dugazon, se kaunis nainen, josta eräs roolilaji on saanut nimensä, joutui laulamaan tenorin kanssa ja tässä duetossa hän lauloi seuraavan säkeen:
»Ma valtiatartani rakastan!»
Tuo rohkea nainen syöksyi näyttämön eteen, kohotti katseensa ja käsivartensa kuningattareen päin ja sinkosi nämä kohtalokkaat yllytyssanat.
Kuningatar käsitti, että se tiesi myrskyn puhkeamista.
Hän kääntyi kauhistuneena näyttämölle katselemasta ja silmäili vaistomaisesti pylvääseen nojaavaa miestä.
Hän oli näkevinään tämän tekevän käskevän eleen, jota koko permanto totteli.
Ja kuin yhtenä äänenä, hirveänä äänenä permanto huusi: