»Hyväinen aika!» sanoi toinen kantajista ravistellessaan muuatta ruumista toisen valaistessa sitä lyhdyllä. »Jos hän oli täällä, on kai hän vieläkin. Ellei hän ole palannut kotiinsa, ei hän kaiketi sinne palaakaan.»
Sitten hän ravisti tiukemmin hänen jaloissaan viruvaa ruumista.
»Hei», huusi kaupunginvaltuuston mies, »oletko kuollut vai elossa?
Ellet ole kuollut, kiiruhda vastaamaan!»
»Selvästi kuollut, näkeehän sen!» sanoi toinen. »Hän on saanut luodin keskelle rintaansa.»
»Jokeen siis!» sanoi edellinen.
Ja miehet nostivat ruumiin maasta ja lähtivät puusillalle päin.
»Kansalaiset», virkkoi upseeri, »te ette tarvitse lyhtyänne tuota miestä jokeen viskatessanne. Olkaa ystävällinen ja lainatkaa se minulle hetkeksi. Matkanne aikana minä etsin ystävääni.»
Kantajat suostuivat pyyntöön, ja lyhty siirtyi nuoren upseerin käteen. Hän aloitti etsiskelynsä huolellisesti ja kasvoilla ilme, joka todisti, että hän oli antanut etsimälleen vainajalle tai haavoittuneelle arvonimen, joka lähti, ei ainoastaan hänen huuliltaan, vaan myöskin hänen sydämestään.
Kymmenen kaksitoista miestä, kädessä lyhty kuten hänelläkin, liikkui samassa kaameassa etsiskelyssä.
Silloin tällöin äänettömyyden — sillä näytelmän kammottava juhlallisuus tuntui kuoleman edessä vaimentavan elävien äänen — silloin tällöin äänettömyyden katkaisi joku tavallista lujemmalla äänellä lausuttu nimi.