Toisinaan tähän ääneen vastasi vaikerointi, voihkaisu, huuto, mutta useimmiten sen vastauksena oli kaamea hiljaisuus!
Aikansa emmittyään — jonkunlainen pelko oli lamaannuttanut hänen äänensä — nuori upseeri noudatti toisten esimerkkiä ja huusi pari kolme kertaa:
»Herra Billot… herra Billot… herra Billot!»
Mutta mikään ääni ei vastannut hänelle.
»Voi, hän on varmaankin kuollut!» mutisi hän ja pyyhki hihallaan kyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä. »Poloinen herra Billot!»
Tällöin pari miestä sivuutti hänet. He kantoivat erästä ruumista
Seinelle päin.
»Kas», virkkoi se, joka kannatteli keskiruumista ja oli siis lähempänä päätä, »minä luulen, että vainajamme on päästänyt huokauksen!»
»Niinpä kai!» sanoi toinen nauraen. »Jos kaikkia näitä veitikoita kuuntelisi, ei täällä olisi ainoatakaan vainajaa.»
»Kansalaiset», virkkoi nuori upseeri, »olkaa armollisia ja sallikaa minun katsoa miestä, jota kannatte!»
»Oh, kyllä se vain käy päinsä, nuori upseeri», vastasivat miehet.