»Tunnetteko, ystäväiseni, erään nuoren tytön, jota kohtaan kreivi ja kreivitär lienevät osoittaneet jonkunlaista harrastusta?»
»Neiti Catherinenko?» kysyi portinvartija.
»Hänet juuri», vastasi Gilbert.
»Tunnen kyllä, herra… Herra kreivi ja rouva kreivitär ovat käyneet häntä kahdesti katsomassa ja ovat lähettäneet minut usein häneltä tiedustelemaan, tarvitsiko hän kenties jotakin. Mutta se poloinen neiti, joka minun käsittääkseni ei ole kovin rikas, ei hän eikä hänen rakas, hyvän Jumalan suoma lapsensa, hän vastaa aina, ettei hän tarvitse mitään.»
Kuullessaan sanat »Jumalan suoma lapsi» Pitou ei voinut pidättää raskasta huokausta.
»No niin, ystävä hyvä», sanoi Gilbert, »Catherine-rukan isä on haavoittunut tänään Mars-kentällä ja hänen äitinsä, rouva Billot, on kuolemaisillaan Villers-Cotteretsissa. Meidän tarvitsisi viedä hänelle tämä surullinen uutinen. Haluatteko ilmoittaa meille hänen osoitteensa?»
»Voi, sitä tyttö-poloista! Jumala häntä auttakoon! Hän on jo ennestäänkin kyllin onneton! Hän asuu Ville-d'Avrayssa, herra, isonkadun varrella… Numeroa en tiedä, mutta se on vastapäätä suihkukaivoa.»
»Se riittää», sanoi Pitou, »minä kyllä löydän hänet».
»Kiitos, hyvä ystävä», virkkoi Gilbert ja sujautti portinvartijan kouraan kuuden livren rahan.
»Ei sitä olisi tarvinnut, herra», sanoi vanha kunnon mies. »Täytyyhän,
Jumala paratkoon, lähimmäisiään auttaa!»