»Teillä on jalo sydän, Pitou», sanoi hän nuorukaiselle. »Tulkaa nyt syleilemään pikku Isidor-rukkaa.»
Hän lähti edellä, sillä vastikään kertomamme kohtaus oli esitetty talon puutarhakäytävällä portin pielessä. Catherine-rukka oli kauniimpi kuin koskaan ennen! Hän oli pukeutunut kauttaaltaan suruasuun. Pitou huoahti toisen kerran.
Catherine meni nuoren miehen edellä pieneen, puutarhan puolella olevaan huoneeseen. Tässä huoneessa, joka keittiön ja pukukammion ohella muodosti Catherinen koko asunnon, oli vuode ja kätkyt.
Äidin vuode, lapsen kätkyt.
Lapsi nukkui.
Catherine työnsi syrjään harsokankaiset uutimet ja väistyi sivulle, jotta Pitou voisi kurkistaa kehtoon.
»Voi, mikä kaunis pikku enkeli!» sanoi Pitou ja pani kätensä ristiin.
Ja ikäänkuin olisi todella joutunut enkelin eteen, hän polvistui ja suuteli lapsen kättä.
Pitou sai heti palkinnon tästä teostaan: hän tunsi kasvoillaan
Catherinen hiusten lehahduksen ja huulipari sipaisi hänen otsaansa.
Äiti korvasi pojalle annetun suudelman.