Sillaikaa Catherine jatkoi matkaansa. Sivukadulta hän oli poikennut vasemmalle, kulkenut Lormet-katua ja tämän päästä tullut vainioiden poikki kulkevalle polulle, joka yhtyi Pisseleun tiehen.

Tällä tiellä kaikki oli Catherinelle tuskallista muistoa.

Ensiksikin tämä pikku silta, jolla Isidor oli sanonut hänelle hyvästi ja jolla hän oli virunut pyörtyneenä, kunnes Pitou oli löytänyt hänet kylmänä ja kohmettuneena.

Ja sitten lähempänä maatilaa se ontto piilipuu, johon Isidor oli kätkenyt kirjeensä.

Vielä lähempänä hän näki sen pienen ikkunan, josta Isidor oli tullut hänen luoksensa ja jonka ääressä Billot oli tähdännyt häneen yönä, jolloin kaikeksi onneksi tilanhoitajan pyssy ei ollut lauennut.

Ja vihdoin maatilan isoa porttia vastapäätä näkyi Boursonnesin tie, jota Catherine oli niin usein kulkenut, jonka hän tunsi niin hyvin, tie, jolta Isidor oli tullut.

Kuinka monesti hän olikaan yöllä nojannut tuon ikkunan lautaan, tuijottanut tälle tielle, odottanut läähättäen ja huomatessaan pimennossa rakastajansa, aina täsmällisenä, aina uskollisena, tuntenut rintansa paisuvan ja sitten levittänyt sylinsä häntä vastaan ottamaan.

Tänään Isidor oli vainaja! Mutta hänen lapsensa oli toki molempien käsivarsien syleilemänä hänen rintaansa vasten!

Mitä ihmiset siis puhuivat hänen tahratusta maineestaan ja hänen häpeästään?

Voiko noin kaunis lapsi milloinkaan olla äidille häpeäksi tai maineen tahraksi?