Pitou empi jatkaa.
»Poissaollessamme puuseppä…»
»Ah, siksikö tahdoitte saada minut ulos? Niin, minä ymmärrän, hyvä
Pitou.»
Ja palkkiokseen Pitou sai Catherinelta kiitollisen katseen.
»Vielä viimeinen rukous», lisäsi nuori tyttö, »ja sitten minä palaan».
Catherine astui äitinsä huoneeseen.
Pitou seurasi häntä varpaillaan, mutta pysähtyi kynnykselle. Arkku oli pantu keskelle huonetta kahden tuolin varaan.
Arkun nähdessään Catherine pysähtyi säpsähtäen, ja uudet kyynelet alkoivat vieriä hänen silmistään.
Sitten hän polvistui arkun eteen ja nojasi väsymyksen ja kärsimysten kalventaman otsansa arkun tammilautaan.
Sillä tuskien tiellä, joka vie vainajan kuolinvuoteelta hautaan, ikuiseen lepoon, eloonjääneet, jotka saattavat häntä, kohtaavat joka askelella jonkun uuden yksityisseikan, joka näyttää määrätyn pakottamaan kärsivät sydämet viimeiseen kyynelpisaraan saakka.