Tilanhoitajan viittauksesta Billot lähti haudankaivajan luokse.
Haudankaivajalla oli kalmiston avain, se oli selvää.
Viiden minuutin perästä Pitou toi avaimen ja lisäksi kaksi lapiota.
Apotti Fortier oli julistanut poloisen vainajan kirkonkiroukseen, evännyt häneltä kirkon ja siunatun maan. Haudankaivajaa oli kielletty valmistamasta hautaa.
Nähdessään tämän viimeisen vihanilmauksen, jonka apotti oli suunnannut tilanhoitajaa vastaan, saattueen osanottajat tunsivat eräänlaista uhman puistatusta. Jos Billotin sydämessä olisi ollut neljäsosakaan sitä sappea, joka vuotaa hurskaitten sieluun ja joka oli pannut Boileaun kummastelemaan, olisi Billotin tarvinnut vain lausua sana, ja apotti Fortier olisi lopultakin tyydytetty sillä marttyyrikuolemalla, josta hän oli suurella äänellä puhunut kieltäytyessään vuosi sitten pitämästä messua isänmaan alttarilla.
Mutta Billotissa riehui kansan ja leijonan viha. Hän raastoi, rouhi, murskasi eteenpäin mennessään, mutta hän ei pyörtänyt takaisin askelilleen.
Hän nyökkäsi kiitokset Pitoulle, jonka ajatukset hän oivalsi, otti avaimen hänen kädestään, aukaisi portin, antoi arkun mennä ohitseen ja seurasi sitä. Hänen perässään tuli hautaussaattue. Siihen olivat liittyneet kaikki, jotka kävelemään pystyivät.
Kuningasmieliset ja uskovaiset yksin pysyttelivät kotosalla.
On sanomattakin selvää, että täti Angélique, joka kuului viimeksi mainittuihin, oli kauhistuneena sulkenut ovensa huutaen maailmanloppua ja rukoillut taivaallista salamaa iskemään hänen sisarenpoikaansa.
Mutta kaikki, joilla oli ylevä sydän, suora luonne, perheen vaistot, kaikki, joiden mieltä kuohutti säälin tilalle asettunut viha, lempeyden tilalle tullut kosto, olivat paikalla, kolme neljännestä kaupungin asukkaista oli paikalla esittämässä vastalausetta, ei Jumalaa eikä uskontoa vastaan, vaan pappeja ja näiden uskonkiihkoa vastaan.