Kun oli saavuttu paikalle, missä haudan piti olla ja johon haudankaivaja, tietämättä vielä mitään kaivuukiellosta, oli merkinnyt haudan paikan, ojensi Billot kätensä Pitoulle, joka antoi hänelle toisen lapion.
Ja sitten Billot ja Pitou, pää paljaana, paljastetuin päin seisovan kansalaisjoukon keskellä, heinäkuun viimeisten päivien auringonpaahteessa, alkoivat kaivaa hautaa sille onnettomalle naiselle, joka kaikessa hurskaana ja alistuvana olisi kummastellut tavattomasti, jos hänen eläessään olisi tultu sanomaan, minkälaisen häväistyksen hän aiheuttaisi kuoltuaan.
Työ kesti tunnin. Kumpikaan kaivajista ei ajatellut levähtää, ennenkuin hauta olisi valmis.
Sillävälin oli käyty hakemassa kantohihnat, ja kun kaivuutyö oli lopussa, olivat kantohihnatkin paikalla.
Billotin ja Pitoun tehtäväksi tuli laskea arkku hautaan.
Nämä molemmat miehet täyttivät niin mutkattomasti ja luontevasti viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, joka sitä odotti, ettei kenenkään mieleen tullut tarjota heille apuaan. Olisi pidetty pyhän loukkauksena, ellei heidän annettaisi jatkaa työtänsä loppuun saakka.
Vasta kun ensimmäiset multalapiolliset kumahtivat arkun tammilaudoille, kohotti Billot käden silmilleen ja Pitou hihansa.
Sitten he alkoivat syytää hiekkaa hautaan.
Kun kumpu oli luotu, viskasi Billot lapion kauas luotansa ja avasi
Pitoulle sylinsä.
Pitou heittäytyi tilanhoitajan rinnoille.