Billot jatkoi:

»Kun kuningas lähti Pariisiin, minä näin hänessä vain isän, joka palaa lapsiensa pariin. Minä astelin herra Gilbertin kanssa kuninkaallisten vaunujen vieressä, Suojasin niitä omalla ruumiillani ja huusin: 'Eläköön kuningas!' Se oli kuninkaan ensimmäinen matka, ja hänen ympärillään, edessä ja takana, tiellä, hänen hevostensa kavioitten, hänen vainujensa pyörien alla, oli siunauksia ja kukkia. Kun saavuttiin kaupungintalon aukiolle, huomattiin, ettei kuninkaalla ollut enää valkoista kokardia, mutta ettei hänellä vielä ollut kolmiväristä kokardia. Kansa alkoi huutaa: 'Kokardi, kokardi!' Minä irroitin lakistani omani ja annoin sen hänelle. Hän kiitti minua ja kiinnitti kokardin hattuunsa rahvaan riemuhuutojen raikuessa. Minä olin hulluna ilosta, kun näin oman kokardini hyvän kuninkaani hatussa, ja minä huusin kovemmin kuin kukaan toinen: 'Eläköön kuningas!' Olin niin ihastunut siihen hyvään kuninkaaseen, että jäin Pariisiin. Vilja oli tuleentunut ja vaati minun läsnäoloani, mutta viis minä välitin elostani! Olin kyllin rikas voidakseni menettää yhden sadon. Jos minun läsnäolostani koituisi jotakin hyötyä sille hyvälle kuninkaalle, kansanisälle, Ranskan vapauden palauttajalle, joksi me tomppelit häntä siihen aikaan sanoimme, oli ihan varmasti parempi, että minä jäin Pariisiin, kuin että palaisin Pisseleuhun. Sato, jonka korjuun olin uskonut Catherinen huostaan, oli miltei mennyttä kalua! Catherinella näyttää olleen silloin muuta mielessä kuin huolehtia elonkorjuusta! Älkäämme puhuko siitä enempää!

… Mutta ihmiset puhuivat, ettei kuningas hyväksynyt vallankumousta vilpittömin mielin, että hän suostui siihen vastahakoisesti ja pakotuksesta ja ettei hän olisikaan halunnut hattuunsa punaista kokardia vaan valkoisen. Näin puhelivat panettelijat, siitä saatiin selvä todistus henkikaartin herrojen juhla-aterialla; missä kuningattarella ei ollut kolmiväristä kokardia, ei valkoista kokardia, ei kansalliskokardia, ei Ranskan kokardia, vaan yksinkertaisesti veljensä Josef toisen kokardi, Itävallan kokardi, musta kokardi! Ah, minä tunnustan, että epäilykseni alkoivat jälleen. Mutta herra Gilbert sanoi silloin: 'Eihän kuningas ole sitä tehnyt, vaan kuningatar; kuningatar on nainen ja naisia kohtaan täytyy olla suvaitsevainen.' Minä uskoin häntä silloinkin, vieläpä niin lujasti, että kun Pariisista käsin tultiin hyökkäämään linnaan ja vaikka minä sydämessäni tunsinkin, että ne, jotka tulivat hyökkäysaikeissa, olivat ihan oikeassa, minä asetuin niiden rinnalle, jotka sitä puolustivat. Minäpä se kävin herättämässä herra Lafayetten, joka nukkui, se rakas mies-rukka! Se oli hyvä työ! Minä vein hänet linnaan juuri oikealla hetkellä, jotta hän voi pelastaa kuninkaan. Ah, sinä päivänä minä näin madame Elisabethin syleilevän herra Lafayettea, näin kuningattaren ojentavan hänelle. kätensä suudeltavaksi, kuulin kuninkaan sanovan häntä ystäväkseen ja minä päättelin itsekseni: — Herra Gilbert tuntuu lempo soikoon, olevan oikeassa! Kuningas, kuningatar tai kuninkaallinen prinsessa eivät varmaankaan tekisi moista pelkästä pelosta, ja vaikka he eivät olekaan samaa mieltä kuin se mies, kolme niin ylhäistä henkilöä ei alentuisi valehtelemaan, ei edes hetkellä, jolloin siitä miehestä on heille näin suurta hyötyä! — Niin minä päättelin ja silläkin kerralla minä säälin kuningatar-parkaa, joka oli vain ymmärtämätön, ja kuningasrukkaa, joka oli vain heikko. Mutta minä annoin heidän palata Pariisiin saattamatta heitä… Minulla oli puuhaa Versaillesissa, tiedättehän mitä, herra de Charny?»

Charnylta pääsi syvä huoahdus.

»Kerrotaan», jatkoi Billot, »ettei se toinen matka ollut yhtä iloinen kuin ensimmäinen. Siunausten asemasta kuuluu olleen kirouksia, eläköön-huutojen tilalla kuolemantoivotuksia, hevosten jalkoihin ja vaununpyörien alle siroteltujen kukkien asemasta kuuluu kannetun keihäitten kärjessä ihmispäitä! Minä en tiedä siitä mitään, sillä en ollut läsnä, olin jäänyt Versaillesiin. Maatilani oli yhä hoitajatta! Viis siitä, minä olin kyllin rikas menettääkseni vuoden 1790 sadon kun olin menettänyt vuoden 1789:kin sadon! Mutta sitten eräänä aamuna Pitou tuli luokseni ilmoittamaan, että olin menettämäisilläni jotakin mitä kadottamaan isä ei milloinkaan ole liian rikas: tyttäreni!»

Charny säpsähti.

Billot silmäili kreiviä tutkivasti ja jatkoi:

»Teille täytyy tässä mainita, herra kreivi, että penikulman päässä meidän talosta, Boursonnesissa, asuu muuan ylimysperhe, ylhäissukuinen, äärettömän rikas perhe. Siinä perheessä on kolme veljestä. Kun he olivat lapsia ja kun he tulivat Boursonnesista Villers-Cotteretsiin, suvaitsivat nuorimmat näistä veljeksistä miltei aina pysähtyä maatalooni. He sanoivat, etteivät olleet milloinkaan juoneet niin hyvää maitoa kuin minun lehmieni maito oli tai syöneet niin hyvää leipää kuin eukko Billotin leipoma oli ja silloin tällöin he lisäsivät — ja minä, tomppeli, uskoin, että he halusivat siten palkita vierasvaraisuuteni — he lisäsivät, etteivät olleet milloinkaan nähneet niin kaunista lasta kuin tyttäreni Catherine oli… Ja minä, minä kiitin heitä, kun he olivat juoneet taloni maitoa, syöneet leipääni ja kehuneet tytärtäni Catherinea kauniiksi, Minkä sille voi! Minä luotin kuninkaaseen, joka kuulemma on puoleksi saksalainen, äitinsä taholta, minä voin siis uskoa heihinkin. Ja kun sitten nuorempi veljeksistä, joka oli aikoja sitten poistunut paikkakunnalta ja jonka nimi oli Georges, surmattiin Versaillesissa kuningattaren ovella lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä hänen täyttäessään urheasti aatelismiehelle kuuluvan velvollisuutensa, niin Jumala yksin tietää, kuinka kipeästi minuun koski isku, joka hänet surmasi! Ah, herra kreivi, hänen veljensä on nähnyt minut — hänen vanhempi veljensä, se joka ei käynyt maatilalla, ei siksi että hän olisi ollut liian ylpeä, se minun on myöntäminen, vaan koska hän oli lähtenyt paikkakunnalta vieläkin nuorempana kuin hänen veljensä Georges — hän on nähnyt minut polvillani ruumiin ääressä, vuodattamassa kyyneliä yhtä runsaasti kuin hän oli vuodattanut verta. Kuvittelen olevani yhä siellä… pienen, vihreän, kostean pihan perukassa, minne olin käsivarsillani kantanut hänen ruumiinsa, jottei sitä poloista nuorukaista ruhjottaisi, kuten hänen toveriensa, herrojen de Varicourtin ja des Huttesin, kävi. Vaatteeni olivat yltyleensä veressä, kuten teidän nyt, herra kreivi. Voi, hän oli hyvin viehättävä lapsi… olen yhä näkevinäni hänet, kun hän ratsasti pienellä harmollaan Villers-Cotteretsiin lukioon, vasu käsivarrella… ja se on niin totta, että ellen ajattelisi ketään muuta kuin häntä, minä itkisin häntä yhä vielä, kuten tekin itkette, herra kreivi! Mutta minä ajattelen sitä toista», lisäsi Billot, »enkä itke».

»Sitä toista! Mitä sillä tarkoitatte?» kysyi Charny.

»Odottakaa», sanoi Billot, »tulemme siihen pian. Pitou saapui siis Pariisiin ja lausui minulle pari sanaa, joista kävi selville, ettei ainoastaan viljapeltoni ollut vaarassa, vaan myöskin lapseni, ettei ainoastaan omaisuuttani uhannut tuho, vaan myöskin kunniaani! Jätin siis kuninkaan Pariisiin: Koska hän, herra Gilbertin sanojen multaan toimi hyvässä, uskossa, sujuisivat kaikki asiat nyt parhain päin, olinpa minä paikalla tai en, ja minä palasin maatilalle. Aluksi luulin, että Catherine oli vain hengenvaarallisesti sairas; hän houraili, hänellä oli aivokuume tai jotakin sellaista minulle uppo-outoa. Hänen tilansa teki minut tuiki levottomaksi, sitäkin levottomammaksi kun lääkäri sanoi minulle, että minua oli kielletty astumasta hänen huoneeseensa, ennen kuin hän paranisi. Mutta koska minä, epätoivoinen isä, en saanut astua hänen huoneeseensa, arvelin toki saavani luvan kuunnella hänen ovellaan. Minä kuuntelin siis. Silloin sain selville, että hän oli kuolemaisillaan, että hänellä oli aivokuume, että hän oli miltei hullu, sillä hänen rakastajansa oli lähtenyt! Minä olin niinikään lähtenyt vuotta aikaisemmin, ja sen sijaan että olisi tullut hulluksi isänsä lähtiessä hän vain hymyili minulle hyvästiksi. Eikö minun lähtöni sallinut hänen seurustella vapaasti rakastajan kanssa?… Catherine parani terveeksi, muttei iloiseksi. Kuukausi, kaksi, kolme, kuusi kuukautta kului eikä ainoakaan ilonsäde valaissut hänen kasvojaan, joilta minun katseeni ei hetkeksikään poistunut. Yhtenä aamuna minä näin niiden hymyilevän, ja minä vapisin. Hänen rakastajansa oli siis palannut, koska hän hymyili? Ja seuraavana päivänä muuan paimen, joka oli tavannut hänet, ilmoitti minulle, että hän oli palannut paikkakunnalle juuri mainittuna aamuna. Minä en epäillyt, ettei hän käväisisi saman päivän iltana luonani tai paremminkin Catherinen luona. Kun pimeä koitti, panostin luodikkoni molemmat piiput ja sijoituin väijyksiin…»