»Billot; teittekö sen todella?» huudahti Charny..
»Miksen olisi tehnyt?» vastasi Billot. »Enkö saa väijyä villisikaa joka tulee penkomaan perunamaatani, sutta, joka tulee raatelemaan lampaitani, kettua, joka tulee hätyyttämään kanojani, enkö saisi väijyä miestä, joka tulee ryöstämään minulta lapseni, rakastajaa, joka tulee riistämään tyttäreltäni kunnian?»
»Mutta sitten teidän sydämenne petti, eikö niin?» sanoi kreivi nopeasti.
»Ei», vastasi Billot, »sydän ei pettänyt, vaan silmä ja käsi. Mutta verijuova osoitti, etten ollut osannut ihan ohi. Mutta arvaattehan», lisäsi Billot katkerasti, »että valitessaan rakastajan ja isän välillä tyttäreni ei ollut epäröinyt. Kun astuin Catherinen huoneeseen, oli hän kadonnut.»
»Ettekä ole häntä sen koommin nähnyt?» kysyi Charny.
»En», vastasi Billot. »Mutta miksi hänet näkisinkään? Hän tietää hyvin, että jos hänet tapaan, surmaan hänet.»
Charny liikahti katsellen ihailun ja kauhun sekaisin tuntein sitä voimakasta miestä, joka seisoi hänen edessään.
»Ryhdyin jälleen taloustöihin», pitkitti Billot. »Vähät välitin minua kohdanneesta onnettomuudesta, kunhan vain Ranska oli onnellinen. Eikö kuningas ollut avoimesti siirtymässä vallankumouksen tielle? Eikö hänen pitänyt olla mukana yhdistymisjuhlassa? Enkö minä näkisi häntä silloin, sitä hyvää kuningasta, jolle minä olin antanut kolmivärikokardini heinäkuun kuudentenatoista päivänä ja jonka hengen minä olin pelastanut lokakuun kuudentena? Mikä ilo hänelle nähdä koko Ranska kerääntyneenä Mars-kentälle vannomassa yhtenä miehenä valaa isänmaan yhteydelle! Kun minä näin hänet, unohdin hetkeksi kaikki, vieläpä Cartherinenkin… En sentään, minä valehtelen, isä ei unohda tytärtään!… Hänkin vannoi vuorollaan. Minusta tuntui, että hän vannoi huonosti, hän vannoi kuin huuliensa kärjillä ja hän vannoi paikaltaan eikä noussut isänmaan alttarille vannomaan! Mutta pääasia oli, että hän vannoi. Vala on vala. Ei paikka, missä se vannotaan, tee sitä enemmän tai vähemmän pyhäksi, ja rehellinen mies pitää aina vannomansa valan! Kuningas olisi siis valansa mittainen. Palattuani sitten Villers-Cotteretsiin kuulin tosin — koska minulla ei ollut enää lasta, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin harrastella politiikkaa — kuulin kerrottavan, että kuningas oli halunnut ryöstättää itsensä herra de Favrasin avulla, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Kuningas oli sitten aikonut paeta tätiensä kanssa, mutta sekin hanke oli rauennut. Kuningas oli halunnut lähteä Saint-Cloudiin ja sieltä yrittää Roueniin, mutta kansa oli estänyt lähdön. Kaikkea tällaista kuulin kerrottavan, mutta minä en uskonut niihin puheihin. Enkö ollut omin silmin nähnyt kuninkaan nostavan kätensä Mars-kentällä? Enkö ollut omin korvin kuullut hänen vannovan valan kansalle? Saattoiko siis otaksua, että kuningas, joka oli vannonut kolmensadantuhannen kansalaisen silmien edessä, pitäisi valaansa vähemmän pyhänä kuin muut ihmiset? Se ei ollut uskottavaa. Tullessani toissapäivänä Meauxin markkinoille minä hämmästyinkin aikalailla kun päivän koitteessa — mainitsen tässä ohimennen, että nukuin postimestarin, hyvän ystäväni, luona, jonka kanssa olin vastikään päättänyt isot jyväkaupat — hämmästyin siis aikalailla kun näin eräissä vaunuissa, joiden hevosia paraikaa vaihdettiin, kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin! Erehdys ei ollut mahdollinen, sillä minä olin tottunut näkemään heidät vaunuissa, minä! Heinäkuun kuudentenatoista olin saattanut heitä Versaillesista Pariisiin!… Silloin kuulin erään keltaiseen asuun puetun herrasmiehen komentavan: 'Châlonsin tielle!' Ääni kuulosti tutulta, minä käännyin katsomaan ja tunsin — arvatkaapa, kenet? Miehen, joka oli minulta ryöstänyt Catherinen, ylhäisen aatelismiehen, joka suoritti lakeijan tehtäviä karauttamalla kuninkaan vaunujen edessä…»
Tätä sanoessaan Billot silmäili kreiviä tutkivasti nähdäkseen, oivalsiko tämä, että oli puhe hänen veljestään Isidorista, mutta Charny tyytyi vain pyyhkimään nenäliinalla hikeä, joka valui hänen otsaltaan, ja oli vaiti.
Billot jatkoi: