»Halusin seurata häntä, mutta hän oli jo kaukana. Hänellä oli hyvä ratsu eikä minulla ollut hevosta minkäänlaista, hän oli aseistettu enkä minä ollut… Hetken minä kiristelin hampaitani ajatellessani, että kuningas pääsisi pakenemaan Ranskasta ja että viettelijä pääsisi käsistäni, mutta silloin juolahti mieleeni tuuma: — Maltahan, — tuumin itsekseni, — minäkin olen vannonut valan kansalle ja koska kuningas rikkoo valansa, enkö minä silti pidä omaani? Totisesti, se on pidettävä! Minä olen vain kuudentoista kilometrin päässä Pariisista ja kello on kolme aamulla. Hyvän ratsun selässä se on parin tunnin taival! Minä puhelen asiasta herra Baillyn kanssa. Hän tuntuu olevan niitä rehtejä miehiä, jotka pitävät valansa niitä vastaan, jotka eivät pidä. — Ratkaisevan päätöksen tehtyäni ja tuhlaamatta sekuntiakaan minä pyysin ystävältäni, Meauxin postimestarilta — sanomatta hänelle tietenkään, mitä aioin tehdä — lainaksi kansalliskaartin asetakin, sapelin ja pistoolit. Otin hänen tallinsa parhaan hevosen ja sen sijaan että olisin ratsastanut pikku ravia Villers-Cotteretsiin minä ratsastin täyttä laukkaa Pariisiin. Lempo, saavuin perille oikealla hetkellä! Kuninkaan pako tunnettiin jo, muttei tiedetty, mille suunnalle hän oli paennut. Kenraali Lafayette oli lähettänyt herra de Romeufin Valenciennesin taholle! Mutta ajatelkaa, kuinka kohtalo oli leikitellyt! Tulliportilla hänet oli pidätetty. Hän oli vaatinut, että hänet vietäisiin kansalliskokoukseen, ja hän saapui sinne samalla hetkellä kuin herra Bailly minulta saamiensa tietojen mukaan esitti hänen majesteettinsa aikeista seikkaperäistä selostusta. Ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa uusi määräys ja muuttaa matkan suunta. Kaikki oli tuokiossa pantu kuntoon! Herra de Romeuf karautti Châlonsin tielle ja minä sain tehtäväkseni seurata häntä. Sen tehtävän olen suorittanut, kuten olette todennut. Nyt», lisäsi Billot synkästi, »minä olen tavoittanut kuninkaan, joka on pettänyt minua ranskalaisena, ja minä olen rauhallinen, hän ei pääse minulta karkuun! Tehtäväkseni jää tavoittaa tällä hetkellä se, joka on pettänyt minua isänä, ja minä vannon teille, herra kreivi, ei hänkään vältä minua!»
»Ah, hyvä Billot», sanoi Charny huoahtaen, »te erehdytte!»
»Kuinka niin?»
»Minä sanon, että mies-parka, josta puhutte, on jo välttänyt teidät.»
»Hän on siis paennut?» huudahti Billot silmittömästi raivostuneena.
»Ei», vastasi Charny, »hän on kuollut!»
»Kuollut!» huudahti Billot säpsähtäen vastoin tahtoaan ja pyyhkien otsaansa, joka oli äkkiä hiestynyt.
»Kuollut», toisti Charny, »ja veri, jonka vaatteissani näette ja jota äsken vallan oikein vertasitte vereen, joka peitti teidät Versaillesin pikku pihan nurkkauksessa, on hänen vertansa… Ja jos epäilette sanojani, menkää alas, hyvä Billot, ja te löydätte ruumiin pieneltä pihalta, joka muistuttaa Versaillesin pihaa. Hänet on surmattu samasta syystä kuin toinenkin surmattiin!»
Billot silmäili Charnytä, joka puhui hänelle lempeällä äänellä kahden ison kyynelen vieriessä hänen poskiaan alas, silmien katsellessa hajamielisinä ja kasvojen ilmaistessa syvää tuskaa. Sitten hän huudahti:
»Ah, taivas on siis oikeamielinen!»