Matkue lähti liikkeelle.
Kulku kaupungin halki oli julmaa. Innostus, joka valtasi mielet, kun nähtiin Drouet, jonka ansioksi kuninkaallisten vangitseminen luettiin, olisi ollut heille hirveä opetus, mikäli kuninkaita mikään voi opettaa. Mutta näissä huudoissa Ludvig XVI ja Marie-Antoinette näkivät vain sokeaa raivoa, näissä isänmaanystävissä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että he pelastivat Ranskan, kuningas ja kuningatar näkivät vain yltiöpäisiä kapinoitsijoita.
Kuningas oli mykistynyt liikkumattomaksi, häpeän ja vihan hiki helmeili kuningattaren otsalla, madame Elisabeth, maan pinnalle eksynyt taivaan enkeli, rukoili hiljaa, ei itsensä puolesta, vaan veljensä, kälynsä, veljen poikansa ja koko tuon väkijoukon puolesta. Tämä hurskas nainen ei erottanut niitä, joita hän piti uhreina, niistä, joita hän piti pyöveleinä, ja samassa rukouksessa hän laski niin toiset kuin toisetkin Herran jalkojen juureen.
Sainte-Menehouldiin tultaessa kansanjoukko, joka tulvan lailla peitti koko tasangon, ei mahtunut kaupungin ahtaalle kadulle.
Se vyöryi kaupungin molemmille laidoille ja sitä tietä ulkopuolelle. Mutta kun Sainte-Menehouldiin pysähdyttiin vain vaihtamaan hevoset, syöksyi se kaupungin toisessa päässä entistä kiihkeämpänä vaunuja vastaan.
Kuningas oli uskonut — ja se usko kenties oli työntänyt hänet tälle väärälle tielle — kuningas oli uskonut, että vain Pariisin mieliala oli johdettu harhaan. Hän oli luottanut kelpo maaseutuunsa. Ja nyt tämä kelpo maaseutu ei ainoastaan hylännyt häntä, vaan kääntyi säälimättömänä häntä vastaan. Sama maaseutu oli pelästyttänyt herttua de Choiseulin Pontde-Sommevellessä, se oli vanginnut herra Dandoinsin Sainte-Menehouldissa, se oli ampunut herra de Damasia Claramuntissa, se oli surmannut Isidorin kuninkaan silmien edessä. Kaikki nousi tätä pakoa vastaan, yksinpä se pappikin, jonka ritari de Bouillé oli saappaansa korolla lingonnut maantielle.
Ja vielä pahemmin olisi ollut laita, jos kuningas olisi voinut nähdä, mitä tapahtui keskuspaikoissa, kaupungeissa ja kylissä, joihin saapui uutinen hänen vangitsemisestaan. Siinä tuokiossa koko asujamisto riehahti kapinaan. Naiset sieppasivat syliinsä kapalolapset, äidit taluttivat kädestä niitä, jotka osasivat jo kävellä, miehet varustautuivat aseilla; kaikki aseet otettiin mukaan, niitä riippui miesten vaatteista tai niitä kannettiin olkapäillä. He riensivät paikalle, eivät muodostaakseen kuninkaan saattuetta, vaan surmatakseen kuninkaan, kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä — vaivainen sato Châlonsin tienoon köyhässä Champagnessa, joka on niin köyhä, että omalla ilmeikkäällä kielellään kansa sanoo sitä täiseksi Chamgapneksi — kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä lähtee noutamaan ryöstönhimoisia pandureja, varastelevia husaareja, jotta nämä tälläisivät sadon ratsujensa kavioihin! Mutta kolme enkeliä oli suojelemassa kuninkaallisia vaunuja: Pikku kruununprinssipoloinen, joka yhä sairaana itki äitinsä sylissä, kuninkaallinen prinsessa, joka kauniina — hän oli häikäisevä, punatukkainen kaunotar — seisoi vaunun oviaukossa ja katseli kaikkea tätä menoa kummastunein, mutta lujin silmin, ja madame Elisabeth, joka oli jo seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, mutta jonka otsan, ruumiin ja sielun puhtaus kruunasi kaikkein nuorekkaimmalla sädekehällä. Nämä aseelliset miehet näkivät kaiken tämän ja vielä enemmänkin: kuningattaren kumartuneena lapsensa yli ja murtuneen kuninkaan. Heidän vihansa lauhtui, se vaati toista kohdetta, johon voisi purkautua. He alkoivat sadatella henkivartijoita, he ilkkuivat heitä, sanoivat heitä — näitä yleviä, uhrautuvia miehiä! — kurjiksi vätyksiksi ja pettureiksi. Ja näille kiihtyneille päille, joista useimmat olivat hatuttomat ja vielä useammat kapakoissa nautitun huonon viinin kuumentamat, valoi kesäkuun aurinko hellettään ja heijasti sateenkaaren liekkejä siihen liidunvalkoiseen tomuun, joka tämän suunnattoman saattueen jaloissa kohosi ilmaan.
Mitä tämä kuningas, jolla ehkä vielä oli joitakin harhakuvitelmia, olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään miehen lähtevän Mézièresistâ, pyssy olalla, taivaltamaan kolmessa vuorokaudessa kuusikolmatta penikulmaa surmatakseen kuninkaan, tapaavan hänet Pariisissa ja Pariisissa, nähtyään hänet niin kurjana, niin onnettomana, niin nöyryytettynä, ravistavan päätänsä ja luopuvan aikeestaan.
Mitä hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään nuoren puusepän — joka ei epäillyt, ettei kuningasta heti pakonsa jälkeen tuomittaisi kuolemaan — lähtevän Bourgognen sydänmailta ja kiitävän maantietä pitkin ehtiäkseen olemaan läsnä tätä tuomiota laadittaessa ja sitä täytäntöön pantaessa? Matkalla muuan puuseppä-mestari sai hänet käsittämään, että tie oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja neuvoi häntä jäämään veljeilemään hänen kanssaan. — Nuori puuseppä jäi tosiaankin vanhan mestarin luokse ja nai hänen tyttärensä. [Nämä molemmat jutut on kertonut Michelet, maalauksellinen runoilija-historioitsija. Hän mainitsee molempien sankarien nimetkin, hänen kertomuksensa majesteetillisuus sallii hänen sen tehdäkin.]
Mitä Ludvig XVI näki, oli kenties ilmeekkäämpää, mutta vähemmän julmaa, sillä olemme jo maininneet, että viattomuuden kolminkertainen kilpi suojasi hänet kansan vihalta ja sai sen kohdistumaan hänen palvelijoihinsa.