Kuten tiedämme, kaupunki oli muutenkin ylimysmielinen.
Aamulla kello kuuden korvissa kuninkaan asialle innokkaimmat asukkaat olivat jalkeilla ja odottelivat intendenttitalon pihamaalla. Charny ja kaartilaiset olivat heidän joukossaan ja odottelivat niinikään.
Kuningas nousi kello seitsemältä ja ilmoitti haluavansa mennä kuuntelemaan messua.
Etsittiin Drouetia ja Billotia, jotta heille olisi voitu esittää kuninkaan toivomus, mutta kumpaakaan ei löydetty.
Mikään ei siis estäisi kuninkaan halua täyttymästä.
Charny meni kuninkaan luokse ilmoittamaan saattojoukon molempien päällikköjen poissaolon.
Kuningas riemastui, mutta Charny ravisti päätänsä. Ellei hän tuntenutkaan Drouetia, tunsi hän sensijaan Billotin.
Mutta merkit tuntuivat suotuisilta. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta oli helppo huomata, että se joukko oli kauttaaltaan ystävällisessä vireessä. Niin kauan kuin kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ikkunaluukut olivat kiinni, tämä joukko oli liikuskellut äänettömästi ja hillityin askelin, jottei vankien uni häiriintyisi. Odottelijat kohottivat kätensä ja katseensa kohti taivasta, ja heitä oli niin paljon, että heidän joukostaan tuskin huomasikaan niitä neljää-viittäsataa talonpoikaa, jotka olivat masentaneet halunsa palata kotikonnuilleen.
Mutta heti kun korkeitten aviopuolisoitten ikkunaluukut aukenivat, kajahti ilmoille »eläköön kuningas!» ja »eläköön kuningatar!» niin voimakkaana, että kuningas ja kuningatar, vaihtamatta keskenään ajatuksiaan, kumpikin omasta alotteestaan, ilmestyivät parvekkeelleen.
Silloin huudot muuttuivat yleiseksi riemuhuudoksi, ja viimeisen kerran kohtalon tuomitsemat vangit voivat uskoa harhakuvitelmiinsa.